sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Muistoissamme Fadime 25.4.2002 - 24.12.2011

Fanni ja minä eilen, poseerattiin loppukäyntien jälkeen jouluaattokuvakansiota varten.
"Et ole ikiunessa,
et ole poissa,
olet tuhat tuulta puistikoissa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et jättänyt meitä, et ole vaiti,
olet lintujen laulu taivaalla,
olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaasi poskella."

Olemme jälleen kokeneet suuren tragedian. Sydämeen sattuu. Rakas tammani on nyt enkeli - hän on nyt tuolla jossain Tompan, Hennun ja Nooran luona, viuhahtaen aamuin illoin vaaleanpunaisina hentoina pilvinä taivaankannen läpi. Tätä tuskaa en voi käsittää, enkä tiedä haluanko.

Kauan ja hartaasti odotettu jouluaatto koitti viimein. Aamutalli meni normaalisti, ratsastin myös molemmat hevoset ihan normaalisti aamupäivällä. Ensin Sohvi, sitten Fanni. Käveltiin puolisen tuntia ja tehtiin voltteja ja ympyröitä, Fanni oli tosi kiva - rento ja tasainen. Pitkien loppukäyntien jälkeen kylmäsin jalat ja laitoin linimentit tuttuun tapaan. Sen jälkeen hepat pääsivät takaisin ulos heinien ääreen. Tein tallihommat loppuun ja menin sisälle aloittamaan joulupöydän laittoa. Katselin ikkunasta, kun Fanni meni piehtaroimaan. Niko kuittaili siinä kohtaa, ettenkö ikinä ole nähnyt kun hevonen piehtaroi - vastasin siihen tahattomalla heitolla, että joo, mutta tämä hevonen piehtaroi yleensä vain, jos sillä on ähky. Meni hetki, kun kurkkasin ikkunasta taas - hevonen piehtaroi yhä ja nyt paljon tuskaisemman oloisena. Lähdettiin Nikon kanssa samantien ulos, otin liinan ja juoksutusraipan ja kun yritimme ihan vaan lähestyä Fannia, se tuli kohti ihan silmittömällä "raivolla" eli oli jo tässä kohtaa shokissa ja paniikissa. Se piehtaroi yhä vaan, välillä ryntäsi täyttä laukkaa tuskissaan tarhan toiseen päähän ja välillä heittäytyi maahan ja tärisi.

Soitin heti päivystävälle, joka lähti tulemaan jälleen sieltä tunnin ajomatkan päästä. Kerroin tilanteen ja oireet ja ell käski hakemaaan rauhoittavaa geeliä apteekista, jotta saadaan edes tutkittua sitä - jos siis ylipäätään saisimme annettua sille mitään. Lisäksi tämä pyysi keräämään joukon miehiä valmiiksi, jos tilanne menisi niin huonoksi, että hevonen jouduttaisiin lopettamaan. Helppo nakki muuten jouluaattona klo 12.30. Tässä kohtaa oli kieltämättä jo paniikkikohtaus lähellä. Sain kasaan kaksi tuubia Domoa, yhden apteekista ja yhden kaveriltani, lisäksi Niko, Anni, meidän isä ja Nikon veli pääsivät paikalle.

Eläinlääkäriä odotimme lopulta 1,5h. Aika tuntui uskomattoman pitkältä. Sinä aikana hevonen makasi lopulta vain selällään, silmät lasittuneena ja välillä vähän hengittäen. Emme voineet auttaa hevosta muuten, kuin antamalla ne määrätyt Domosedanit ja lisäksi yritin saada kipulääkettä menemään suun kautta. Yritin saada sille loimea päälle, edes vähän helpottamaan pahaa oloa, mutta en päässyt hevosen lähellekään viltin kanssa. Lääkkeet sain tuikattua suun kautta salamannopeasti, jonkin verran niistä taisi olla apua, koska kipulääkkeen jälkeen se tuskallinen piehtarointi väheni. Lääkärin tullessa paikalle oli tilanne jo/vielä yhtä paha, ikenet ihan valkoiset, suonta ei meinannut löytyä mistään ja hevonen siinä kunnossa, että päädyimme yhteistuumin päästämään Fannimurusen tuskistaan ikivihreille laitumille. Fanni nukahti rauhallisesti ikiuneen pää minun ja Nikon välissä.

Ilmeisesti syynä oli vatsalaukun repeämä tai suolisolmu, joka on ehkä kehitellyt itseään pikkuhiljaa ja jostain syystä se juuri eilen sitten tapahtui. Syytän itseäni - olisin varmasti voinut tehdä jotain tämän estämiseksi. Miksi en huomannut mitään aikaisemmin? Kirjasin koko ajan mielessäni hevosen hyvinvointia, seurasin kakkapallojen määrää, hevosen yleiskuntoa yms. Olisiko mitään ylipäätään voinut olla tehtävissä? Uskoin tehneeni kaiken kuin oppikirjan mukaan tämän hevosen kanssa, mutta pieleen meni. Kohtaloaan ei voi tiettävästi valita.

Tammuska haudataan tänään (25.12.). Sohviponiini katsoi eilen murheissaan vierestä, mutta otti kaiken rauhallisesti. Se joutui olemaan yhden yön yksin, mutta söi ja joi hyvin. Tänään joudun tekemään kaikenlaisia käytännön järjestelyjä - hankkimaan kaivuria, väliaikaista seurahevosta jne. En jaksaisi, mutta onneksi ympärillä on ihana tukiverkko.  En tiedä mitä tämän harrastuksen kanssa teen, mutta aika näyttää. Tänään ei ole ehkä viisainta päättää mitään.

Fannin menetys on itselleni rankka paikka. Ylipäätään kolmen hevosen menettäminen puolen vuoden sisään on aika rankkaa. Joku fiksu voisi tähän kohtaan sanoa, että ne ovat "vain" hevosia. Joo, ne ovat minun hevosiani, perheenjäseniä, joihin kiinnytään syvästi ja joiden kanssa pyritään luomaan sellainen suhde, että ne seuraavat perässä vaikka kuuhun ja joiden kanssa voi nimenomaan harrastaa. Hevoset ovat elinehtoni, enkä tällä hetkellä tiedä, mitä ihmettä tekisin ilman niitä.

Fanni ehti olemaan meillä vain puoli vuotta. Sinä aikana ehdin kiintymään siihen syvästi ja olin päättänyt, että sen kanssa teemme ihan mitä vain, että saamme kaikki tamman ongelmat kitkettyä pois. Sillä oli niin paljon potentiaalia, että olin aina ratsastuksen jälkeen pakahtua ilosta ja onnesta, vaikka se olisi tehnyt mitä. Olisin astuttanut sen nyt keväällä ja se olisi saanut viettää mammalomaa ja parannella jalkojaan siinä sivussa. Jossittelu on turhaa, mutta silti pieni ihminen tekee sitä ja välillä varmaan ihan liikaa. Fanni oli myös äärettömän ihmisrakas, se oli luonteeltaan juuri sellainen, kuin hevosystävän kuuluu olla.

Fannimurunen kesällä 2011.

13 kommenttia:

  1. Justiinsa puhuttiin ettei malttaisi odottaa että päästäis yhes maastoon tammojen kanssa, mut sit taas kaikki muuttuu .. Ilmottele muuten jos tarviit tänään tai huomenna tai koskavaan jotain apua!

    VastaaPoista
  2. Voi että tuli ihan kylmänväreet jo tuosta muistoissamme sanasta - en voi käsittää surusi määrää mutta voimahaleja täältä!

    VastaaPoista
  3. Jokin paha kirous leijuu yllä, enkä tiedä miten sen saisi pois. Tämä on se elämän nurja puoli: Ehkä olemme saaneet viettää liian onnellista elämää tähän asti. En tiedä, enkä haluakaan tietää, mutta päivä kerrallaan on vain mentävä jonnekin suuntaan.

    VastaaPoista
  4. ei kahta ilman kolmatta.. voimia!

    VastaaPoista
  5. Paljon voimia sinne! äärettömän surullinen juttu :( koita kestää !

    VastaaPoista
  6. Voi kauhiaa :(

    Osanotot sinne ystävän menetyksen takia, ei varmasti oo helppua! Voimia!

    VastaaPoista
  7. Hei,

    Olen lukenut plogiasi ihan mielenkiinnosta täysin ulkopuolisena ihmisenä.
    Vaikka en tunne sinua enkä hevosiasi, niin kirjoittamasi teksti sai aikaan kylmät väreet ja surun. Voimia koko poppoolle suuren suuren sylillisen verran <3

    VastaaPoista
  8. Moi, päädyin blogiisi ensikertaa ja tämän tekstin (ja sen toisen) luettua tuli ihan itku..
    Jotenkin tunnen samoin, kun vuonna 2011 menetin itsekin monta rakasta - mm. lempihevoseni..

    Mutta niin, koitahan pärjäillä!

    VastaaPoista
  9. Vaikka tästä postauksesta on jo aikaa niin on pakko kommentoida jotakin. Varmasti maailman kamalinta katsella tuollaista tuskaa ja odotella eläinlääkäriä kauan aikaa.. :( Kuulostaa siltä, että ähky alkoi erittäin nopeasti ja nopeasti tilanne paheni, joten en usko että siitä oli minkäännäköistä ennakkomerkkiä, joten et todellakaan olisi voinut tehdä yhtään mitään enempää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. :( Tuolloin 1,5 vuotta sitten pienen pikantin lisämausteen toi tuo jouluaatto, kun kaikilla puhelimet kiinni jne, ihan ymmärrettävistä syistä tosin. Sittemmin on puhelimeen talletettu muutaman hirvimiehen puhelinnumero...

      Poista
  10. En tiedä vastaatko enää tätä postauta koskeviin kommentteihin, vanha postaus ja niin edelleen. Oma ruunani kuitenkin vietiin eilen yöllä pois aivan samasta syystä ja nyt mietin mitä teimme väärin. Jussi oli myös ehtinyt olla meillä vain reilu puoli vuotta, mutta rakastin sitä hirmuisesti. En tiedä miten voin jatkaa. Elli tamma huutaa ystäväänsä ja nään Jussin kaikkialla. Kuinka kauan menee päästä tälläisestä yli, pääseekö ikinä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhoistakin kommenteista tulee s-postiin ilmoitus eli kaikkeen voi ja kannattaa kommentoida! :)

      Suolikierre on niin jokaisen hevosenomistajan painajainen. Voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta, yhtäkkiä ja varoittamatta. Siinä kohtaa ei voi kuin toivoa parasta ja varautua pahimpaan, yleensähän kovin hyvin ei näin rajuissa jutuissa käy... Mitään ei välttämättä ole omistaja tai hoitaja väärin tehnyt, se tästä kurjan tekeekin. :(

      Voimia sinulle suuren surun keskelle! Voin niin elävästi muistaa tuon joulun 2011 - se ikävä ja suru oli sielua repivää, se tuli yllättäin ja viipyi luona pitkäänkin. Aika kuitenkin tekee ihmeitä ja omalla tavallaan myös uudet hevosystävät. Kun siihen on valmis, on aika kääntää uusi sivu elämässä.

      Poista