sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Duken näkökulma: Pienen oripojan elämää (osa I)

Moro.


Minä olen Duke, uljas ja omasta mielestäni hyvin suuri musta shetlanninponiori, jolle ikää on karttunut tähän päivään mennessä 1 vuosi, 1 kuukausi ja 17 päivää. Tunteja ja minuutteja en nyt jaksanut nyt laskea, vaikka tarkka ja huolellinen olenkin kaikissa arjen askareissa. Mutsi heitti mulle kirjoitusvuoron välillä tänne sen nettiblogiin, kun sillä on kuulemma nyt vähän kirjoitusideat loppu. Kuulemma kolmesta laiduntavasta ponista ei kauheasti keksi kirjoitettavaa - uskallan olla kyllä eri mieltä!

Muutin tänne Ruskolle ton daijun suomenhevosen kaveriksi noin 1,5 kuukautta sitten. Sitä ennen painisin päivät pitkät samanikäisen poika- ja tyttövarsan kanssa, eli mun arki oli vallan mukavaa. Mun uusi omistajani kävi jokusen kerran katsomassa mua, kovin ihmettelin tollaista vierasta ja ihan randomia tyyppiä, kun tuli vaan, eikä meinannut välillä lähteä kulumallakaan pois. Matka uuteen kotiin oli mun mielestä vähän pitkä, mutta mua kuulemma stalkattiin koko ajan valvontakamerasta. En viitsinyt sillä reissulla keksiä mitään tuhmuuksia, koska mun entinen mutsi sieltä Eurasta piti aina hellästi huolen siitä, että aina pitäisi käyttäytyä kunnolla.

Täällä uudessa kodissa, jossa ihmiset heti vallan ihastuneesti taputtelivat, lepertelivät ja rapsuttelivat mua, tein heti selväksi, että olen tullut tänne jäädäkseni. Taisi mennä jakeluun ihan heti - siihen ei tarvittu muuta kuin pitkien ja tuuheiden silmäripsien räpsyttelyä ja pari pehmeää hörähdystä.

Aika nopeasti tutustuin myös uuteen kaveriini, tollaseen ihmeellisen väriseen suomenhevoseen. Sen nimi on Salama. Mun muistikuvan ja parin kirjekurssin perusteella noi putet ovat yleensä sellaisia punaisia tai keltaisia, mutta tolla pahuksella ensinnäkin iso vaalea läiskä naamassa ja sen lisäksi se on kovin tumma väriltään. Mua ärsyttää se välillä, koska mun piti olla se musta ori, josta omistajani mies ja kaikki niiden kaverit kyselevät. Mutsi lohdutti mua alkuun, että ei hätää, Salama tulee vaalenemaan ajan myötä hiiren harmaaksi (heh, olisipa siinä naurussa pitelemistä, kun kaveri olisi aina vaan pölyinen - okei, se voisi olla myös epäreilua, koska sitä saatettaisiin silloin harjata enemmän...) ja siitä sitten ajan myötä kokonaan valkoiseksi. Nyt se on kuitenkin perunut puheensa, eli en oikein tiedä mihin uskoa. Omistajaani lainaten, aika näyttää.

Kaveristani vielä sananen, se on niin hölmö. Ensinnäkin se on pahuksen kömpelö. Joudun aina venaamaan sitä, kun vähän leikitään ja teen joskus aika nopeitakin kurveja. Toiseksi, se luulee olevansa suuri ja mahtava, kun muka muiden mielestä on isompi ja vahvempi kuin minä. En usko tuollaisia pötypuheita, vaan pistän sille kampoihin ihan tosissani. Mokoman saa muuten aika helposti nurin: Ei muuta kuin pari terävää puraisua etuvuohiseen, nopea taklaus ja sitten pikainen näpsy takavuohiseen. Jo on Suomen Toivo nurin! Tässä välissä tietenkin kirmaan itse pikaisesti karkuun, jotta näytän syyttömältä.

Onpa tuo mun kaveri ihan kivakin: Nyt just parhaillaan vietetään kesälomaa tällaisessa vihreässä paratiisissa, jossa ruoka ei tule loppumaan koko kesänä. Lempipaikkani on Salaman hännän alla, se huiskii luirulla hännällään samalla ötökät pois minunkin naamastani. Salama kyllä väittää, että sille tulee vielä joskus ihan kivat jouhet, mut mullapas onkin tuuheemmat jo nyt. Lisäksi muuten Salama on hyvä aurinkovarjo, parkkeeraan yleensä aina sen varjoisammalle puolelle. Silloin ennen kuin tultiin tänne laitumelle, me tarhattiin tietenkin sulassa sovussa kotona tarhassa ja nukuttiin päällekkäin heinäkasassa arjen tiukkojen aikataulujen vain antaessa periksi. Kotona meillä oli välillä vähän kiire toteuttaa nukkuminen, syöminen ja leikkiminen, varsinkin viimeiseksi mainittu vei aika paljon aikaa päivästä.

Mun koti on ihan kiva paikka. Mulla on siellä kotitallissa semmonen 12m2 yksiö kaikilla herkuilla. Salama asustaa siinä ihan vieressä ja välillä kuikuilee mun puolelle, mä kun en ylety sinne sen yksiöön ollenkaan, mun puolella lattia on varmaan puolisen metriä syvemmällä tai sitten ne ovat laittaneet Salamalle jotkut korotuspalat sinne sen puolelle... Omistaja vähän lupaili, et mulle tehtäisiin oma ikkuna tai joku muu viritelmä siihen, että näkisin tallinkin puolelle. Saa nähdä sitten loppukesästä, kun mennään kotiin, että mitä ne ovat saaneet aikaiseksi. Toisaalta olen ollut ihan tyytyväinen, kun saan nukkua (ja kuorsata!) ihan rauhassa omassa kämpässäni.

Kotona (ja tietty täällä laitumella) mun lempipuuhaa on syöminen. Tuore ruoho on ehdoton lempparini. Lisäksi porkkanat ja mun oma ruoka (Racing Pony + Protein ja Chevinal Plus + kalkki) ovat odotettuja herkkuja. Iltaruokien syöminen on omanlaista taidetta, mulla on sellainen vaaleansininen joustava iso vati, mihin mutsi laittaa iltaruuat. En aina tiedä, kumpi olisi kivempaa, sillä leikkiminen vai siitä syöminen - siispä yleensä yhdistän nämä huvit ja laitan ainakin etujalan sinne vatiin syödessä.

Nyt laitsalla ollessa mutsi on tuonut joka ilta mulle ja Salamalle leivänpalan, missä on tota Chevinal-siirappia päällä. Alkuun olin sitä mieltä, että pidä leipäsi, mutta olen onnekseni oppinut tykkäämään siitä. Nyt kirmaan vauhdilla ensimmäisenä vihellyksen suuntaan, kun tiedän herkun odottavan siellä!

Mun mielestä ihmisten kanssa touhuaminen on ihan kivaa. Yleensä ne rapsuttelevat ja kehuvat, mikä on tietenkin ihan kivaa. Joskus kehuja saa tosi paljon jo ihan siitä, että maltan tepsutella ihmisen vierellä nätisti. Nyt viime aikoina mutsi on vienyt mut metsään, missä on kaikkea kivaa tutkittavaa. Yllättävän paljon sieltäkin löytää syömistä, kun vain käyttää luovuutta! Koska ihmiset tykkäävät paapoa ja hoitaa, olen huomannut, että mitä nätimmin käyttäydyn vaikkapa harjauspaikalla, sitä nopeammin pääsen taas syömään. Tässä asiassa olen muuten saanut triplasti enemmän kehuja kuin kamuni Salama.

Jos multa kysyttäisiin, että mitä teen aikuisena, niin vastaisin tietty, että söisin ja nukkuisin. Omistajani on uhkaillut mua kaikenlaisilla virikkeillä, se näytti mulle semmosten ihmeellisten valjaiden ja kärryjen kuvaa. Sen lisäksi se meinaa kiikuttaa mut joskus jonnekin näyttelyyn. Näyttelyasioissa olenkin jo aikamoinen konkari, olin joskus ihan pienenä kerran kehässä ja nyt keväällä käytiin mutsin kanssa myös jossain. Ne oli hauskoja juttuja, varsinkin jälkimmäisellä kerralla pidin huolen siitä, että kaikki huomaavat mut. Olin kuitenkin loppujen lopuksi ihan siivosti, koska siat ja possut ovat sitten eri juttu, mä olen kuitenkin jalorotuinen rotuponi.

Mutta nyt on kyllä pakko kiiruhtaa laitumen takanurkkaan. Muistin just, että siellä on tän kylänraitin parhaat ruohotupsut, joten mun on pakko mennä imuroimaan parhaat palat päältä. Palaillaan joskus taas!

Minäminä! (ja vähän muitakin)

2 kommenttia:

  1. tosi kiva kirjotus! (: on ilmeisesti odotettavissa lisää, kun tämä on vasta osa 1..? (; toi viiminen kuva, jossa on tuo animaatio, on varmaan joltain sivulta napattu? kuitenkin, lisää vaan tällasta, kivan lepposaa luettavaa. (:

    VastaaPoista
  2. Tosi kiva blogi sulla! Tuo banneri on kiva ja poni on kivannäköinen. Myös nämä tekstit on hyviä ja mielenkiintoisia (:

    http://hupsuliini.blogspot.fi/

    VastaaPoista