sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Duken näkökulma: Pienen oripojan elämää (osa 2)

Tsau kaikki lukijat!


Emäntä ojensi näppäimistön jälleen minulle, koska olen koko kesän hinkunut kirjoitusvuoroa ja tänään vihdoinkin sellainen minulle suotiin. Viimeksi jaoin ajatuksiani keväällä, kun olin tehnyt jo lähtemättömän vaikutuksen uuden kotini väkeen hurmaavalla persoonallani. Sittemmin olen hieman testaillut rajojani, miten ääretöntä rakkaus voikaan olla. (toim. huom. kaikki hyvin valtakunnassa silti!)

Kesälomaa vietettiin Salkun ja yhden toisen Duken kanssa tossa ihan lähellä, jossa peltoa riitti enemmän kuin oltaisiin jaksettu syödä. Otin kesälomasta kaiken ilon irti syömällä, ottamalla aurinkoa ja mikä parasta, kiusaamalla isompiani koko sieluni kyllyydestä. Ymmärsin kesällä, että olen sittenkin ainakin korkeussuunnassa pienempi kuin ystäväni, mutta se ei haitannut ollenkaan - mahduinhan heidän mahojen ja häntien alle, koskaan ei aurinko paistanut silmiin eivätkä ötökät päässeet kiusaamaan. Se taisi harmittaa ainakin Salamaa sen verran, että se päätti järsiä mun upean harjani ihan tyngäksi. Moni on kysellyt, että onko mulla joku ihmeen kesäihottuma ja emäntäni on joutunut päivittelemään tyhmän kaverini tekosia jo useammalle. Kasvava luonnonvara, mutta ainakin omistajaani harmittaa, koska ei kuulemma voitu sen takia käydä juurikaan ihmisten ilmoilla. Jostain ihmeen näyttelyistä se haaveili meinaan. Eipä sillä, kerran me käytiin tossa syksyllä jossain näyttelyissä, mut siellä oli vähän kurjaa, koska satoi ja mua vähän jännitti tepsutella siellä muutenkin, kun Salamakin oli mukana. Niistä meiningeistä emäntä on kertonut täällä blogissa jo aikaisemmin.

Me tultiin Salaman kanssa kotiin syyskuun ekana päivänä. Se oli perjantai-ilta ja päästiin me sentään heti kotonakin ruoholaitsalle, meinaan ehdittiin jo Salkun kanssa pelästyä, että joudutaanko me heti loppuiäksemme hiekkatarhaan vangeiksi. Mulla oli koko illan vähän jännä kutina ahterissa, kun iso-Duke hävisi jonnekin. Tosta meidän ohi se käveli omien ihmistensä kanssa eikä sitä sen koomin olla nähty. Omistajani höpötti meille jostain täysihoitotallista, mut meillä ei ole kokemusta sellaisesta, joten asiaa ei sen enempää sitten funtsittu. Tuli seuraava aamu ja päästiin taas pikkulaitsalle. Emäntä lähti töihin ja mä pääsin toteuttamaan kaikessa rauhassa suunnitelmaani, jota olin punonut koko edellisillan. Päätin poistua paikalta katsomaan takaisin laitsalle, että onko iso-D siellä. Jyräsin lauta-aidan ja kahden sähkölangan läpi ja kipitin kiltisti maantien reunaa, olihan reitti jo mulle tuttu. Pääsin 400m päähän iso-D:n perheen kotiportille, kunnes joku ihan vieras mies nappasi musta kiinni. Rimpuilin siinä vapauteni puolesta sen verran, että jouduin puremaan sitä ukkelia vähän käteen. Mitäs tuli mun reitille... Sittemmin mut motitettiin iso-D:n pihaan ja loppu onkin historiaa. Seuraavaksi löysin itseni kotoa karsinasta, jossa jouduin viettämään loppupäivän. Kirosin ja laskin turvepaakkuja ja murjotin. En ees hörissyt emännälle, joka tuli kotiin tietty vasta joskus sadan vuoden päästä, tai ainakin siltä se tuntui silloin.

Emäntä viritteli sitten sähkölangat uusiksi ja korjasi aidat. Vähän säälisin sitä, koska sinä iltana satoi vettä kaatamalla ja se joutui koko illan virittelemään sähkölankoja, mutta oma valinta. Mitäs haluaa pitää meitä Auswitzin kaltaisissa oloissa. Mun mielestä olisi paljon kivempaa kirmailla missä mua itseäni huvittaa, mutta minkäs teet. Jouduin tämän episodin jälkeen pitämään ponnaria otsatukassa ja riimussa roikkui kaiken maailman metallisia helyjä ja rautalankoja. En ole sen koomin uskaltanut mennä aitojen lähelle, en ainakaan silloin jos virta on päällä.


Sittemmin olen tosiaan tyytynyt kohtalooni ja keksinyt muuta kivaa oheistoimintaa. Koko pienen uhmaikäni olen teroittanut hampaitani kaikkeen liikkuvaan. Emännän takapuoli on mun suosikkikohde, koska se on iso ja täten siihen on talutuslenkeillä helppo osua. Se ei jostain syystä tykkää siitä, en vaan ymmärrä miksi. Mä osoitan vaan rakkauttani sille, samoin kuin se kovin yrittää osoittaa mulle. Toinen mun ehdoton lempparijuttu on syöminen. Kaikki kelpaa ja vähän enemmänkin. Olen muotoillut jo kumisen ruokasaavini ihan uusiksi. Emäntä vihjaili, että joulupukki saattaisi tuoda uuden. Kolmas mun suosikkijuttu on kahvakuulailu mun lilan kumipallon kanssa. Siinä olen ehdottomasti tämän kulmakunnan paras poni.

Syömisestä tulikin mieleeni, että emäntä sanoi hienovaraisesti mun lihonneen nyt vähän liikaa. Katsoisi vaan omaa vyötärööän! Siitä sisuuntuneena se iski meidän heinät sellaiseen tiheäsilmäiseen verkkoon, josta niitä on muka vaikeampi syödä. Mulla on onneksi niin pieni suu, että mokoma kapistus on vain pieni hidaste. Harmittaa silti se, koska mun mielestä niitä heiniä on kiva ensin tutkia ja etsiä sieltä alta parhaat palat, jonka jälkeen voi taas kerjätä nappisilmät kirkkaina lisää safkaa. Emännän mielestä on tylsää kantaa sitä "kerran käytettyä" heinää kottikärrykaupalla lantalaan. Pyh, saapahan sekin kuntoilua siinä sitten.

On toi emäntä silti kivakin, vaikka se välillä keksii pieniä jekkuja meille. Yksi kiva juttu on päivittäinen harjaussessio. Sillä on kokonainen kassillinen kaikkia kivoja juttuja, millä se rapsuttaa meitä ja kiillottaa meitsinkin jouhia. Oon jo oppinut muuten, että kun kavioita putsataan, niin osaan jo nostaa seuraavan jalan valmiiksi. Rakastan myös rapsutuksia, mulla meinaa ylähuuli aina krampata, hih.


Tuossa yhtenä kauniina syyspäivänä sain hienot valjaat ylleni. Emäntä on kyllä höpöttänyt niistä ja jostain valjakkoponijutuista, mutta mulle valkeni vasta nyt, että mitä ne jutut meinaavat. Ihan alkuun vähän kauhistutti, kun se kiinnitti muhun kaikenlaisia remmejä ympäri kroppaa, mutta sitten kun lähdettiin liikkeelle, niin unohdin ne kokonaan. Emäntä vei mut lenkille niiden kanssa ja jossain vaiheessa se jäi kokonaan taka-alalle ja ohjaili sellaisilla pitkillä naruilla mua. Minä reippaana ponina tein mitä käskettiin ja vastaanotin hymyillen kehut. Emäntä sanoi, että joskus ensi vuonna voidaan jo koittaa kärryjä perään. Olen niistä nyt vähän ihmeissäni, koska en tiedä mitä se oikein tarkoittaa.

Tällä viikolla tuli lunta taas. En muistanutkaan, miten kivaa se voi olla, kun voi kastaa nenän lumihankeen ja kyntää tällä tavoin pitkin tarhaa. Täytyykin mennä jatkamaan, palaillaan taas joskus!

2 kommenttia: