Viime päivinä olen ikävöinyt tätä Suurta Valkoista Hevosta enemmän kuin koskaan. Siispä on aika kertoa pähkinänkuoressa (tästä tulee muuten iso pähkinä!) minun ja elämäni hevosen tarina - lukijoiden mieliksi tarina tulee muutamassa osassa.
Elettiin huhtikuun alkua 2007 ja taisin olla ratsastamassa kaverini kanssa hänen hevosillaan Artukaisissa. Sattumalta kerroin, että unelmieni hevonen olisi sellainen pieni ja vähän pyöreä kimo, jolla on vielä jonkin verran harmaata jäljellä. Ilman sen tarkempia yksityiskohtia kaverini kertoi, että naapuritallissa on myytävänä hieno kimo ruuna. Minun ei todellakaan pitänyt ostaa hevosta, koska yo-kirjoitukset olivat juuri meneillään ja opiskelut edessä. Mutta kuinkas kävikään, kävimme heti katsomassa tätä ruunaa ja ensimmäinen koeratsastus sovittiin viikon päähän.
Vasta koeratsastuspäivänä minulle valkeni, että tämä hevonen ei taida olla mikä tahansa pullaponi, vaikka tuntiratsuna olikin ollut. Tuntiratsastajat kertoivat, ettei oikeastaan kukaan halunnut ratsastaa sillä, koska se on "sellainen". Kaverini puki päälleen turvaliivin ja suihkutti kimon ruunan satulan täyteen satulaliimaa. Ruuna vietiin maneesiin ja kaverini pääsi juuri ja juuri selkään, kun ruuna lähti maneesin päädystä ja rodeoi kattotuoleja hipoen toiseen päähän tehden varmaan tusinan verran erilaisia rodeoliikkeitä. Kaverini ei kokeneena ratsastajana tippunut, jonka jälkeen ruuna teki ihan kaiken mitä pyydettiin. Seisoin maneesin keskellä silmät teelautasina ja mietin, mihin ihmeeseen olen itseni taas laittanut.
Oli minun vuoroni ja alku menikin oikein hyvin. Ruuna oli hyvin koulutettu ja osaava, siis oikein miellyttävä ratsastaa. Kurkkisin itseäni ja ruunaa maneesin peileistä ihastuneena. Mutta sitten erehdyin napauttamaan sitä kevyesti raipalla - seuraava muistikuvani oli, että maistoin maneesin hiekkaa. Hevonen oli uskomattoman nopeasti heittänyt minut alas ja kirmaili upeaa liitoravia pitkin uraa. Taisin siinä kohtaa sanoa wau ja saatuamme hevosen kiinni, lähdin tekemään siitä heti tarjousta.
Johtokunnan miettiessä myyntipolitiikkaa, kävin ratsastamassa tällä ruunalla vielä pari kertaa. Toisella kertaa mentiin kaverini kanssa yhdessä kentälle, kevätauringon lämmittäessä ihanan märkää kenttää. Pääsin selkään ja ehdittiin kävelemään puoli kierrosta isoa Maljakenttää pitkin puolipitkin ohjin, kunnes ruunan turvan kääntyessä tallia kohtia se lähti kuin nato-ohjus villisti pukittaen. Muutaman loikan verran pysyin kyydissä, kunnes oli pakko luovuttaa ja laskeutua mutaiselle kentälle. Ruuna lassottiin kiinni ja siirryttiin maneesin seinien sisälle. Siellä ruuna kulki kuin unelma, minä keventelin onnellisena hiekan narskuessa hampaissa ja toivoin, että kaupat tulisi.
Myynti-ilmoituksen kuva. |
Ensimmäinen ratsastus uudessa kodissa. Tähän näytökseen myytiin ihan pääsylippuja. |
Tomppa muutti Suomeen 5-vuotiaana vuonna 1997 Jukka Rantasen maahantuomana ja pääsi heti Turun Ratsastajien omistukseen Artukaisiin tuntiratsun hommiin. Alkuvuodet olivat sujuneet hyvin, mutta vuosien saatossa se tuntui leipääntyneen tuntihommiin ja jäi lopulta talliin seisoskelemaan ilman liikutusta. Se selittänee sen, että se oli aika viritetty peli tuolloin, kun ainut aktiviteetti oli kävelykone silloin tällöin. Meillä ensimmäisenä päivänä lykkäsin sen heti tarhaan ja ruuna oli halvaantua kauhusta. Se ei tiennyt mihin mennä tai mitä tehdä. Se kävi kokeilemassa aidat - olenko oikeasti vapaa? Sen jälkeen se piehtaroi tarhan päästä päähän. Sen jälkeen cityheppa sai ihan oman tyttöystävän samaan tarhaan, sekin oli hurjan jännittävää.
Ruuna oli alkuun sileällä laiska kuin mikä. Siis oikeasti aivan etana siirapissa - kun pyysit eteenpäin, alkoi rodeointi. Ruuna kulki hienossa patenttimuodossa kaula kaarella ja oli ihan turta pohkeelle. Mutta jos kentälle raahattiin edes yksi puomi, muuttui ruuna ihan eri hevoseksi. Silloin oli vauhtia vähän turhankin paljon, tosin silloin perä lensi, jos erehdyit jarruttamaan... Raippaa se ei sietänyt ollenkaan, mutta silti sitä oli pakko pitää mukana - ilman sitä ruuna ei liikkunut metriäkään mihinkään. Kuulin myöhemmin, että ruuna oli Suomeen tullessaan ollut erittäin raippakammoinen, eli liekö Hollannin ihmeelle tapahtunut jotain jo harmaassa nuoruudessa, mene ja tiedä.
Tuore ylioppilas ja komea Tomppis. |
Serkkuni Katja liikutteli Tomppaa sen aikaa, kun olin itse toimettomana. Katja oli kuitenkin niin rauhallinen, että hänen ja Tompan yhteistyö sujui hienosti. Sain kipsin pois aika nopeastikin ja matkamme jatkui vähän sattumaltakin ensimmäisiin estekisoihin Auraan. Luokkana oli huima 70cm, mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin - sijoituimme kolmenneksi ja saimme heti ruusukkeen suitsiimme. Tomppa oli kiltisti, meni kuin pikkuponi radalla ja kääntyili pennin päällä. Aika superia! :)
Teini-Mare ja Super-Tomppa. Niin ja pikkurilli. |
Toiset kisamme olivat Kotimäessä ja siellä loikittiin 80- ja 90cm. Ensimmäisessä luokassa ruuna ei oikein syttynyt ja pudotti ensi kertaa ylipäätään minkään puomin ja siitä sisuuntuneena ilmoittauduin jälkkärinä isompaan luokkaan. Lähtömerkin saatuaan Tomppa vinkaisi ja lähti, minä ohjailin ja yritin pysyä kyydissä valtavissa hypyissä. Viimeistään tämä rata osoitti minulle, valmentajalleni ja varmaan katsojillekin, että tämä hevonen rakastaa esteitä ja sillä selvä.
Mistella ja Tom kesällä 2007. |
Tarkkaa puuhaa tuo verryttely. |
Jälleen palkintoja haalimassa. :) |
Näiden kisojen jälkeen muutimme tilapäisesti täysihoitotallille, jossa pidimme majaa parisen kuukautta. Sen jälkeen Tomppa muutti takaisin "alkuperäiselle" tallille, jossa se asusteli tyttöystävänsä Essu-neidon kanssa talven yli aina kevääseen -08 asti. Sitten muutettiin ihan omaan kotiin. Siitä sitten lisää seuraavassa osassa...
Mitäs piditte?
Tuo toiseksi viimeinen kuva on niiiiiiin hieno!!!! TYKKÄÄN!!!! :)
VastaaPoista