keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Tompan ja minun tarina, osa II

Alue-estekisat Kotimäessä 29.9.2007, luokka 90cm
Ensimmäisessä osassa käsiteltiin pääpiirteissään vuosi 2007. Sinä syksynä käytiin vielä yhdet alue-estekisat ja harjoituskoulukisat, jotka menivät olosuhteisiin nähden mukavasti: Estekisoissa olin vatsataudissa (90cm 4vp.) ja koulukisoissa unohdin radan heti alkutervehdyksessä. Hevonen oli kuitenkin ihan super.

Vuosi vaihtui ja keväällä 2008 Tomppa alkoi ensimmäisiä kertoja oirehtimaan jalkavaivojaan. Tiesin sillä olleen toisessa etusessa jännevamman, mutta se ei kuumotellut eikä hevonen varsinaisesti ontunut missään vaiheessa, vaan liikkui innokkaasti ja Tompaksi yllättävän reippaasti. Kuitenkin hypätessä se alkoi tekemään alastullessa valtavia rodeoloikkia ja lennettyäni sieltä kerran kunnolla polvi edellä estetolppaan, päätin unohtaa hyppäämisen ja tutkailla tilannetta myöhemmin uudelleen. Hevonen oli kuitenkin tässä kohtaa jo 16-vuotias, eli jonkinlaista kulumaa ja vaivaa olikin odotettavissa enemmin tai myöhemmin.

Kouluvalkku keväällä 2008.
Keväällä käytiin parit koulukisat. Vanhan esteratsukon muutos kouluaitojen sisälle ei sujunut tuskattomasti - nyt myöhemmin lähinnä itkettää, kun katson noita vanhoja videoita, kun pylperretään sievästi kuolaimen takana estesatulassa pitkin kaviouraa. Jonkinlainen oikea ajatuksen siemen sieltä kuitenkin koulutuomareiden mielestä löytyi, sillä jokainen kisastartti palkittiin ruusukkeella. Se taisi olla meidän pelastus treenien jatkumiselle. :D

Juuri kotiutuneena. 
Kevät toi mukanaan myös ihan uusia tuulia. Alkuvuodesta olimme tehneet talokaupat ja Tomppa pääsi muuttamaan kotipihaan omaan talliin 31.5.2008. Seuraksi tuli tilapäisesti yli 30-vuotias russrouva Bella, joka samaisena syksynä laukkasi vihreimmille laitumille korkean iän ja sen tuomien vaivojen myötä. Myöhemmin seuraheppa vaihtui erinäisistä syistä parikin kertaa, mutta loppujen lopuksi welsh-neito Ruusunen löysi tiensä meille.


Koulukisatreenit katkesivat heti alkuunsa, kun kotona ei ollut kenttää. Siispä oli pakko maastoilla, joka olikin alkuun todella hauskaa, kun kaksi suuntavaistotonta etsii uusia polkuja. :D Tompasta tuli äkkiä äärettömän maastovarma, aiemmin se oli saanut monenlaisia hepuleita milloin mistäkin syystä. Myös liikenteen seassa sen kanssa pystyi menemään löysin ohjin vaikka mikä härveli olisi tullut vastaan. Tosin perhoset ja oma varjo tuottivat itse asiassa viimeiseen asti pieniä sydämentykytyksiä.

Juhannuksen tienoilla -08 Tomppa oli ajoittain aivan kolmijalkainen - kun se lähti ravaamaan, toinen takajalka ei päässyt mukaan, vaan hevonen loikki kolmella jalalla eteenpäin. Matkustimme vihdoin klinikalle, josta saimme perusteellisen ontumatutkimuksen jälkeen aika kovan tuomion ja röntgenkuvat, joissa jalat näyttivät lähinnä reikäjuustolta. Diagnoosina siis molemmissa etujaloissa harventumaa, luupiikit  ja nivelrikkoa kavioluussa, toisessa takajalassa huonosti luutunut kinnerpatti, joka oli nyt ruvennut vaivaamaan. Tomppa sai lääkekuurin ja muutaman viikon kävelylomaa. (Ja kehoituksen laihtua 100kg...)


Syksyä kohden ruunan vointi koheni hienosti ja pääsimme jälleen starttaamaan kisoissa. Estehyppelyt jäivät ell:n määräyksestä kokonaan pois ja koulukisoihin treenattiin maastossa ja sänkipelloilla. Tämä toi pikkuhiljaa hevoseen haluttua eteenpäinpyrkimystä ja kisadebyytti tehtiin vaatimattomasti suoraan aluekisoihin. Siellä meillä oli hauskaa, mutta tuomareilla ei. Hevonen kuskasi minua 6-0 radan läpi ja siitä ropisi pisteitä muistaakseni sympaattiset 52%. Mutta me molemmat olimme onnellisia - oltiinhan me täydessä terässä taas, ainakin toistaiseksi.

Syksy toi nivelrikkodiagnoosin saaneelle jo seniori-ikään tulleelle ruunalle jälleen kivuliaamman jakson. Lumien ja pakkasten tultua vointi taas koheni ja liikettä löytyi vaikka muille jakaa. Talvi oli todella luminen ja pääsin treenailemaan Tompan kanssa paljon omassa ruohotarhassa. Hevonen oli todella pirtsakka ja hieno, vaikka itse heiluinkin selässä kuin heinäseiväs. Talven aikana käytiin muutamilla Heikkisen Maijan koulutunneilla ja tähtäimenä olivat lähialueen seura- ja aluekisat.


Kisakausi 2009 oli tarkoitus aloittaa Someron aluekoulukisoissa. Matka oli meidän mittapuun mukaan vähän pidemmän puoleinen, matkaan lähdettiin kukonlaulun aikaan ja hevonen oli verkassa ihan super. Juuri kun meidät kuulutettiin valmistautumaan ja siirtymään maneesiin, hevonen teki villit rodeot ja rupesi ontumaan. Ihan huippufiiliksellä pakattiin Tomppa autoon ja ajettiin kotiin hiljaisissa tunnelmissa. Onni onnettomuudessa, jalan kylmäys auttoi ja parin päivän päästä kotona oli täysin elämänsä vedossa oleva kouluratsu.

Jännittävä "tilannekuva" oman seuran harjoituskisoista 2010. Chapsitkin tippuu. :D
Kesä 2009 ja 2010 kisailtiin pikkukisoissa helpoissa luokissa. Kesällä 2010 oma kenttä valmistui ja treenit pääsivät alkamaan kuin uudestaan. Pääsääntöisesti Iso Valkoinen toi aina ruusukkeen kisoista kotiin ja jos ei tuonut, niin syynä oli ratsastajan massiivinen moka. Kuten esimerkiksi radan unohdus, ihan vakiosettiä minulle...


Kevät toi aina vähän orimaiselle Tomppikselle ihan uutta potkua käytökseen. Ikänsä sitä sai taluttaa ketjunarussa ja silti se osasi karata, jos halusi. Silti se oli aina helppo käsiteltävä, vaikka heilui aina kuin heinämies harjatessa ja kiusasi kengittäjää joka ikinen kerta. Kisaverryttelyissä tämä suuri persoona otti koko show'n haltuunsa ja esitti järkyttäviä rodeoita ratsain ja taluttaen. Mikäli kyydissä pysyi, tiesi se hyvää kisasuoritusta. Harvemmin sieltä enää viimeisinä vuosina tipahtelin, mutta pieniä kommelluksia sattui aina.

Toinen Tompan oma juttu oli kaikkien lukkojen avaaminen. Ei ollut kerta eikä toinenkaan, kun se tuli aamutalliin mennessä vastaan käytävällä tai joskus jopa pihalla. Viimeisinä vuosina se keksi avata myös tarhan portin ja pujoitteli lankojen välistä karkuun. Minulle se ei antanut kiinni, mutta mieheni luokse se laukkasi aina suoraan. Ruunan karsinanovessa oli oma patenttilukko, joka täytyi kiinnittää aina täsmälleen oikein. Joskus, jos nukuin aamulla pommiin, oli lukko ihan kuolassa ja väännetty.

Kesä 2010. Onnistuiko laihdutus ikinä, kuka arvaa..?
Ikänsä Tomppa oli käytännössä hyvin terve, ellei lasketa jalkavaivoja mukaan. Ikinä sillä ei ollut mitään vatsavaivoja tai flunssia. Villissä nuoruudessaan se kyllä oli arvista päätellen koheltanut ihan kunnolla, koska toisesta sieraimesta puuttui pala ja kaulasta puuttui lavan kohdilta n. 5cm palanen lihasta. Jossain kohtaa ruunan hännän alta löytyi kylläkin ensimmäiset patit, jotka ovat tyypillisiä kimoille hevosille.

1.1.2011, Tomppis 19wee.
Tomppa sai niin sanotusti jäädä eläkkeelle 19-vuotiaana talvella 2011. Sen askel alkoi lyhenemään, jaloissa oli turvotuksia ja muun muassa toiselta kyljeltä löytyi kananmunan kokoinen patti, minkä eläinlääkäri sanoi olevan kimosyöpää. Ruuna oli silti aika pirtsakka, vaikkakin keväällä se ei enää innostunut asioista niin kuin aina aiemmin. Sen sijaan karkailureissut lisääntyivät ja niin sanotusti toimettomana sen oli vaikeaa olla. Selkä painui, lihakset alkoivat tippumaan. Tompan ilme alkoi olemaan väsyneempi ja se oli aika ajoin hyvin kiukkuinen. Se ei halunnut enää piehtaroida, koska pääsi vaivoin ylös. Sitä liikuteltiin hyvin kevyesti ratsain ja taluttaen päivän kunnon mukaan. Oli aika tehdä päätös siitä, onko tämä kesä sen viimeinen. Halusin järjestää sille mukavat oltavat ja täydellinen kesälomapaikka (meillä ei ole kunnon laidunta kotona) löytyi vanhasta kesäkodista Mistellan, Kassu-ponin ja Susannan luota.


Tomppa ja Kassu kesäkuussa 2011.
Tomppa sai viettää täydellistä laidunlomaa reilun kuukauden verran. Kuitenkin onnellista laiduntavaa hevosta katsoessa oli pakko tehdä se viimeinen puhelu ja sopia se päivä, jolloin ruuna matkaa vieläkin vihreämmille laitumille.

Heinäkuun 12. päivä oli lopulta se päivä, jolloin elämäni hevosesta, Isosta Valkoisesta tuli enkelihevonen. Kaduin ja itkin päätöstä pitkään, mutta kuitenkin sisimmässäni tiesin sen olleen ainut ja oikea ratkaisu. Ruuna oli meillä neljä vuotta ja jätti suurella persoonallaan valtavan aukon jälkeensä. Hevonen, jota minun ei koskaan pitänyt hankkia, olikin loppujen lopuksi paras ystäväni ja kaikesta huolimatta jotenkin niin luotettava harrastuskaveri - tallimme kivijalka, jonka takakengät koristavat niin tallin käytävän kuin uuden ulkotallinkin lattioita. Uskon (ja vähän toivon) Salaman täyttävän Tompan saappaat melko hyvin, samoja piirteitä on nimittäin pelottavan paljon...

Päivitys 24.1.2013: Avasin oikeastaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koneelta kuvakansion, jossa on Tompan viimeiset kuvat. Taas tuli itku. :(





5 kommenttia:

  1. Luin tätä postausta ihan kylmillä väreillä, kun tiesi, miten tämä tarina tuli päätökseen. :( Varmasti tuossa tilanteessa oli oikea ratkaisu päästää irti.

    VastaaPoista
  2. Voi ei :/ On kyllä ihan eri näköinen hevonen ylemmissä kuvissa kuin tuossa viimeisessä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Kyllä sen sitten huomaa, kun elämänilo häviää hevosesta, kun kivut ovat päivittäisiä. :(

      Poista
  3. Kaunis tarina!
    Luettuani sen on melkein pakko kysyä, että miten jaksoit niin sisukkaasti tehdä töitä Tompan kanssa? Kaikesta päätellen siinä oli kuitenkin haastava puolensa. Moni olisi varmasti jo lyönyt hanskat tiskiin monen monta kertaa. Ihailtavaa sisukkuutta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tompalla oli täällä päin ns. maine, se oli pitkään myynnissä ja lähtikin loppujen lopuksi sitten aika edullisesti tasoonsa nähden. Alkuun se ei kyllä antanut mitään helpolla, mutta se mitä sitten loppujen lopuksi sain, oli suuri persoona ja paljon arvokasta kokemusta. :) Aikaisemmin olin ratsastellut oikeastaan vain suomenhevosilla, eli vähän jähmeämpään ratsuun tottuneena puoliverisen nopeat reaktiot olivat vähän uusi juttu. Muuan hevosaiheinen keskustelupalstakin kertoi minun hankkineen aikoinaan liian vaikean hevosen, mutta onneksi saatiin Tompan kanssa näytettyä niille, missä kaappi seisoo. ;)

      Enää en välttämättä moiseen leikkiin lähtisi, mutta eipä silti kaduta. Sen kanssa sai ratsastuksellisesti niin paljon oivalluksia, kun se oli niin taitava. Lisäksi se rakasti esiintymistä ja antoikin kisoissa alkujännityksen jälkeen aina kaikkensa. Ainut mitä olen harmitellut, on se, että yhteiset vuodet loppuivat niin nopeasti kesken. :(

      Ihan hauskin muisto alkuajalta on se, kun harjoittelin olla käyttämättä raippaa. Se oli tosiaan oltava ratsastajalla mukana, mutta pienikin näpäytys lavalle tai taakse sai ruunan heittämään ratsastajan kanveesiin. (Mukava tuntikäytössä opittu tapa...) Väsäsin ohuesta pajusta kevyen piiskan, johon ruuna ei kauhean hyvin reagoinut, mutta piti sitä silti raippana. Pikkuhiljaa, omia toimintapoja muuttamalla yhteistyö alkoi luistamaan. :D

      Poista