Duken näkökulma: Pienen oripojan elämää (osa 3)

Tsau kaikki vanhat ja uudet lukijat, on jälleen minun vuoroni naputtaa pienillä sievillä kavioillani kuulumisiani teille. Tämä on jo kolmas kerta, kun pääsen ääneen - ensimmäisen osan voi lukea täältä ja toisen täältä.

Kylmä ja luminen talvi on kääntymässä jo kevääksi. Mulla oli ihan kiva talvi, kylmä ei tullut kertaakaan, kiitos superpaksun talviturkkini. Emäntä erehtyi pari kertaa tosin laittamaan mulle ja Salamalle sellaiset kaavut ylle, mutta me tehtiin niistä selvää alta aikayksikön. Mä osaan pujottautua loimestani ulos rikkomatta sitä, olen jo ihan ammattilainen siinä. Ystäväni Salama sitten fileeraa ne, ensin se tosin marinoi ne imeskelemällä kaikkea ja sen jälkeen se repii ne kaavut ihan atomeiksi. Yhteistyössä on voimaa, sanotaan.

Kerroin viimeksi, että emäntä sitoi muhun kaikenlaisia remmejä ja keksi sen jälkeen vielä ohjailla mua kuin mitäkin sätkynukkea niiden pitkien narujensa kanssa. Koska olen fiksu ja melkein filmaattinenkin nuorimies, päätin olla välittämättä asiasta sen suuremmin ja tein työtä käskettyä. Olin kuulemma niin taitava, että yhtenä päivänä tässä lopputalvesta emäntä raahasi meidän pihaan sellaiset kärryt. Ne näyttivät vähän kottikärryiltä ja ihmettelinkin, miksi emäntä puhui, että ne laitettaisiin mun perääni. Emännän homma on työntää tai vetää kottikärryjä, ei mun. Mun toimenkuvaani kuuluu kylläkin kottikärryjen jahtaus ja ahdistelu tarhaa siivotessa, muun muassa puremalla ja tönimällä niitä. En muuten ymmärrä miksi se(kin) on kiellettyä lystiä, voisiko joku valottaa vähän? Emäntä ei suostu kertomaan.

Niin, ne kärryt. Eräänä kauniina päivänä ne sitten olla töröttivät tallissa ja mut parkkeerattiin sinne niiden viereen. Ajattelin jälleen olla kohtelias ja vähän uteliaskin ja katsoa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Emäntä sitoi ne remmit mun vatsani ympärille ja laittoi uusiakin remmejä aika paljon, muun muassa rintaan ja pepun taakse. Sitten se heilutteli niitä pitkiä tikkuja mun kyljillä ja lopulta köytti ne muhun kiinni. Sain paljon herkkuja ja kehuja, lähinnä kyllä ihmettelin, että mistä hyvästä, seisoinhan mä vain paikoillani siinä ja ihmettelin maailmanmenoa. Seuraavana päivänä emäntä ja isäntä tekivät saman, mutta sitten mentiinkin jo pihalle. Se kottikärryhärveli seurasi perässä ja emäntä ja isäntä kävelivät mun vierellä. Kerran katsoin taakseni ihan vain todetakseni, että jaaha, tällaista tänään. Sittemmin ollaan käyty pari kertaa ajelulla ja pari kertaa siellä kärryissä on jopa istunut joku hetken. Emäntä sanoo, että musta tulee Ruskolandian paras kärryttelyponi ja sitä en epäile kyllä hetkeäkään itsekään, eihän tuossa nyt mitään ihmeellistä ollut. Nyt saan kuulemma sulatella tuota jaloa taitoa jonkin aikaa, koska olin niin taitava.

Sen sijaan ihmeellisiäkin asioita on tapahtunut. Viime viikolla mut ja Salama pakattiin autoon ja sitten ajeltiin hetki ja tultiin raviradalle. Salama kertoi, että se on semmonen mesta, se on kuulemma käynyt siellä kerran. Täytyy sanoa, että pienenpieni paniikki iski siellä mulle, vaikka melkoinen rautahermo olenkin. Arvatkaa miksi? Siellä oli niin paljon tyttöjä! Siis kaikella kunnioituksella, kyllähän tuota Salamaakin nyt katselee, mutta hei haloo, aikamoista kiusausta viedä mut tuollaiseen paikkaan. Esittelin kaikki mun hienot soidinmenot, iskurepliikit ja muuvit, mitä vain mieleen sillä hetkellä tuli. Ikäväkseni en saanut yhdenkään tytön huomiota, vaikka jossain kohtaa suitsiinikin laitettiin sininen ruusukekin koristamaan miehisyyttäni. En myöskään päässyt karkuun, vaikka kuinka yritin, mutta sen sijaan emäntä ja yks kiva Anni olivat vähän myrtsejä mulle, kun en ollut käyttäytynyt kuulemma fiksusti. Uhkasivat viedä mut jonnekin sirkukseen tekemään temppujani, höh. Kyseinen reissu otti sen verran voimille, että levättiin Salaman kanssa useampi päivä vähän tavallista enemmän.

Edellisyönä siirryttiin kuulemma kesäaikaan. Okei, ihan kiva, että ruoka tulee tunnin aikaisemmin (Salama ei tykkää siitä, se on ollut nyt kahtena aamuna ihan umpiunessa siihen aikaan), mutta missä ihmeessä se emännän lupaama kesä on? Kesä = laidun, siis vihreä paratiisi. Tuoretta ruohoa 24/7, ah. Mä haluan jo lomalle! Sen verran on jo kesälaidun mielessä, että ollaan Salaman kanssa vähän pureskeltu tarhan aitoja uuteen uskoon. Emäntä ja isäntä ei tykkää siitäkään yhtään.

Me ollaan Salaman kanssa tosiaan ihan bestiksiä. Tai ainakin mä tykkään siitä. Joskus, kun Salama lähtee lenkille, niin mulle tulee vähän ikävä. Silloin on pakko vähän hirnahtaa, mutta muuten viihdyn kyllä hyvin yksinänikin. Salama ei kyllä huutele mun perään, olen ihmetellyt sitä, mutta eiköhän sekin vielä joskus kaipaa mua.

Salama on hippa.

Kotona me harrastellaan paljon poikien juttuja. Painitaan, juostaan ja rymytään. Välillä leikitään hippaa ja joskus vaan hepuloidaan ihan hullunlailla ja juostaan kilpaa tarhan päästä päähän. Mä voitan yleensä aina, koska osaan kääntyä nopeammin. Salama ei aina jostain syystä saa noita pitkiä kinttujaan ja läskiä mahaansa taipumaan yhtä nopeasti kuin minä, olenhan tällainen atleettinen nuorukainen.

Ja välillä mä.

Isona musta tulee emäntäni personal trainer. Kuulin meinaan kerran radiosta, että niille on kysyntää. Lisäksi tota emännän habitusta katsoneena, en voi muuta kuin huokailla, kunnon treeni ei olisi pahitteeksi meinaan. Oon harjoitellut omia ohjelmiani muun muassa kahvakuulailemalla ja jumppapallon kanssa. Olen jo ihan pro niissä, vielä kun saisin emännän tekemään samalla energialla samat liikkeet. Olen jo metsälenkeillä yrittänyt havainnollistaa sille, kun pitäisi ylittää yksi oja, että meidän välissä on paikoin iso kuilu tässä asiassa. Se ei ymmärrä, mutta eiköhän se tuosta ajan kanssa mene jakeluun. Pitää antaa sille lenkeillä vielä vähän enemmän vauhtia.

Mä ja mun kahvakuulani. Lainaan sitä joskus Salamallekin.

Palloilua.

Jaahas, nyt on pakko rientää takaisin aamuheinien ääreen, jotta jaksetaan taas leikkiä aamupäivällä. Lupaan anastaa kirjoitusoikeuden taas joskus itselleni, kun tulee taas jotain uusia juttuja mieleen. Ihanaista kevättä kaikille kivoille ponineideille ja miksei muillekin!