torstai 6. kesäkuuta 2013

Positiivista elämää


Hevosten koulutus on säilynyt paikoin historiallisena toimintana. Uusia toimiviakin metodeja vanhojen kalkkisten on ajoittain vaikea hyväksyä, aina ennenkin hevoselle on näytetty kaapin paikka pieksemällä ja nurkkaan alistamalla. Ne yksilöt, jotka ovat olleet herkempiä eivätkä ole tätä hyväksyneet, ovat kärjistyneesti päätyneet kuoppaan tai kiertoon. "Tee näin, koska näin on aina tehty."

Aina löytyy ne ääripäät: Saippuakuplia puhaltavat kukkahattutädit ja -sedät sekä sitten ne kunnon cowboyt kolmen tuuman rissakannuksineen. On tärkeää muistaa, että jokainen hevonen ja ihminen on yksilö, jokainen vastaanottaja yksilönsä ja koskaan ei voi olla ihan varma, miten tieto rakentuu vastaanottajan aivoihin. On lisäksi tärkeää löytää se oma tapa toimia ja ajatella, lisäksi kaikkea on hyvä kyseenalaistaa - mielestäni oppimista tapahtuu vasta silloin, kun aloitat kyselemään ja miettimään, miksi asioita tehdään niin tai noin. Joskus (ja aika usein) tulee valittua väärä polku, mutta onneksi sieltä on osaavamman tuella useimmiten helppo palata takaisin oikealle tielle.

Maastakäsittely on sinänsä aika uusi hitti Suomessa. Oikeastaan aika harva on käynyt tunneilla tai kursseilla sen tiimoilla - nykyään tosin yhä useampi, hyvä niin. Sen sijaan uskallan väittää, että lähes jokainen aktiivisesti ratsastusta harrastava on käynyt ratsastustunnilla tai valmennuksessa. Onko tässä joku ristiriita? On ihan normaalia pyytää ratsuttaja käymään tai mennä tunnille säännöllisesti.

Olen kuullut, että on jopa noloa pyytää apua ihan arkisissa asioissa hevosensa kanssa, jos ongelmia ilmenee: Myy se pois, jos et pärjää sille, on yleisin vastaus. Harva kuitenkin tarjoutuu auttamaan tai jos näin on, niin neuvot ovat tyyliin armeijan toimintamallista revittyjä, omaa turvallisuuttakin uhkaavia. Esimerkkinä vaikkapa hevosen hinaus traktorilla ja kuormaliinalla traileriin, jos se ei sinne itse kävele. Aika brutaalia mielestäni.

Itse uskallan väittää, että olen pärjännyt maalaisjärjellä tähän asti. Ja pärjätäänhän me nytkin. On käyty näyttelyissä, matkustaminen sujuu hyvin, samoin vuolut ja eläinlääkärin jutut. Aina tulee kuitenkin jotain uutta ja joskus työkalut vain loppuvat kesken. Tulee epäuskoisuus ja itsetunnon puutetta. Esimerkkinä vaikkapa Salaman pesu on ollut meille hankalaa jo vuoden. Pelästytin sen ensimmäisellä kerralla vesiletkun kanssa ja siitä lähtien herkkä varsa on pelännyt vesiletkua ihan oikeasti ja tosissaan. Sain sen pestyä kyllä pari kertaa, mutta siitä oli oma ja varsan turvallisuus kaukana. Pesuongelmasta oli vaarana tulla iso ongelma, koska sain asiasta pyöriteltyä päässäni ison mörön ja se söi itsetuntoa. Varsa aisti tämän ja kokeili ajoittain rajojaan. Sitten pyysin apua ja sain Ibericon Katan paikalle ja jo kertalaakista saimme paljon uusia työkaluja käyttöön. (Tässä blogipostaus kuvineen päivineen siltä kerralta)

Salama on herkkä ja äärettömän utelias, jota on helppo opettaa. Herkkyyden ja uteliaisuuden saa kuitenkin käännettyä myös itseään vastaan: Jos et ole kiinnostava, niin varsa lähtee. Tässä kohtaa huomasin oman heikkouteni ja asian, johon tulee kiinnittää huomiota - palkitsemisen ajankohta on oltava tismalleen oikea. Ei sekuntiakaan liian myöhään siis. Kerrottakoon tähän väliin, että opetin Salkulle ihan alkuaikoina jo herkun ottamisen niin, että sen saa vasta kun pään kääntää pois. Näin se ottaa namin kiltisti kädestä, ei pure tai näyki (kuten Duke tekee, jolle en ole syystä tai toisesta vielä opettanut tätä), mikä helpottaa lahjomista paljon.

Teemana meidän ensimmäisellä tunnilla oli siis positiivinen vahviste. Melkein jokainen tietää, miten koiraa koulutetaan: Se saa palkkion (= namin tai naksuttimen), kun se pyynnöstä vaikkapa istuu tai osoittaa kiinnostustaan katsekontaktin kautta. Kukaan ei laita koiraa pyöröaitaukseen ja ahdista sitä loputtomiin. Vai kuinka? Hevonen on toki saaliseläin ja hieman eri juttu, mutta ne oppivat todella nopeasti - ihan muutama toisto riittää toivottuun "temppuun", jos hyvin käy. Se on ihan suotavaa olla nopea oppimaan, jos tästä elämästä haluaa selvitä edes hetken hengissä.

Takaisin meidän huhtikuiseen tuntiin. Ensimmäisenä Salamaa taluteltiin kentällä. Sain valita sille päävehkeet itse ja vanhasta muistista ajattelin suitsien ja kuolaimien olevan ihan ehdottomat. Joopa joo. Sen jälkeen tarkkailtiin, miten kiinnostava minä olen. Jos varsalle tulisi mahdollisuus valita minut tai muu maailma, kumman se valitsisi? Tässä kohtaa se lähti muualle. Kiitti vaan.

Sitten otettiin teemaksi ensitreffit. Sain vähän aikaa muistella kuuden vuoden takaisia ensitreffejäni Nikon kanssa. Eli toisin sanoen piti iskeä uusi mies: Nuori ja komea Salama. Kappas, siihen kun vielä lisättiin nami sillä hetkellä, kun varsa kosketti raipan nuppia tai jotain kohdetta, mihin raippa kosketti (kuten pallo), olinkin yhtäkkiä tosi kiva ja kiinnostava, jota kannatti seurata ihan mihin vain - jopa ihan vapaana. Herkkua ei saanut, jos hyöri tai häsläsi, vaan ainoastaan "rehellisestä kontaktista".


Kun tämä sujui hienosti, oli aika lisätä yksi efekti mukaan. Pihasta sattui löytymään irtonainen pesuletku, joka on tähän asti ollut tappavan vaarallinen. Jälleen, kun varsa kosketti letkua nenällään, tipahti suuhun herkku. Vain pari toistoa riitti siihen, että letkua sai vetää perässä ja toisella puolella varsa tuli vapaana vierellä. Aavistuneen huolestunut ilmehän sillä oli, mutta sain sen vakuuttuneeksi siitä, että herkkujen perässä kannattaa kohdata mörköjä. Lopulta letkun pään kanssa sai rapsutella lapoja ja selkää.


Seuraava vaihe oli pieni lisäefekti, virtaava vesi. Letku päälle ja maahan, varsan kanssa käveltiin sitten sen yli ja kun se malttoi pysähtyä virtaavan veden kohdalle niin, että vettä jopa ruiskui jaloille, sai se jälleen herkkuja ja kehuja. Kehusanalitania on meillä "Hyyyvä, hieenoo poika", joka sittemmin jo saa ruunan suun karrelle ja silmät syttymään onnesta. Vesiletkun yli tallusteltiin sen verran monta kertaa, että se pahin järkytys hälveni ja varsa jaksoi rauhassa seistä paikoillaan. Koska kyseessä on 2-vuotias, on tärkeää osata lopettaa ajoissa. Se on omalla tavallaan haastavaa ja kerroinkin sen olevan minulle vaikeaa.


Saimme kotiläksyksi tämän saman treenailua. Treenejä jatkettiin heti seuraavana päivänä siitä mihin jäätiin ja olinkin aika hämmästynyt, kun Salama ei pelännyt lainkaan vesiletkua. Okei, kyllähän se yritti väistää sitä, mutta siinä se lopulta seisoi suihkulähteessä kunnes sai luvan lähteä liikkeelle taas.

Kun tämä sujui hyvin muutaman päivän ajan, sai varsa "lomaa". Pari viikkoa myöhemmin oli ensimmäisen pesun aika. En mitannut omaa verenpainettani, mutta vähän kyllä jännitti. Tai pelotti. Mitä jos koko homma menee pieleen? Ennen jo pelkkä kastelu sai varsan maailman järkyttymään niin, että se potki ja keuli aivan vimmatusti ja lähelle ei yksinkertaisesti päässyt. Tuplariimut ja -narut sekä puukko kuuluivat ennen vakiovarustukseen, koska pesupaikan betoniin valetut paksut rautatolpat vääntyivät jo 1,5-vuotiaan varsan voimasta niin, että heikompia hirvitti. Nyt varsa oli vuoden vanhempi ja entistä voimakkaampi.


Nyt latasin taskut täyteen Peacemakeria ja kärräsin lämmintä vettä paikalle. Letkusysteemistä tulee vain jääkylmää vettä, joten sitä en käyttänyt nyt. Juomapullon avulla ensin kastelin sitä ihan vähän, jokaisesta vesitipasta sai herkkuja. Suureksi hämmästyksekseni varsa seisoi siinä kaikki neljä jalkaa maassa ja katseli uteliaana, kun ensin juomapullon ja sittemmin kauhan kanssa kastelin sen läpi. Jatkuvasti kehuin sitä ja herkkuja tipahti suuhun alkuun suorastaan jatkuvasti. Itselleni oli jopa järkytys, että pystyin seisomaan sen takajalkojen vieressä ja pistämään hännänkin ämpäriin! Viime syksynä tämä oli kaunis haave vain.

Varsa suorastaan nautti, kun se sai kunnon shampoopesun, pesuharjalla rapsuttelu oli sen ehdoton suosikkikohta. Vasta ihan lopussa, kun huuhtelin viimeistä takajalkaa, sillä alkoi keskittymiskyky rakoilemaan ja se yritti harjoitella napakoita saksipotkuja, mutta sain sen takaisin treffeille ja loppukin oli hyvin mukavaa. Voin vain kertoa, että fiilis oli aika super! Pesin sen viimeksi tällä viikolla kuumana hellepäivänä ja varsa seisoi naruissa ylähuuli pitkänä, sen verran hyvää taisi viileä vesi tehdä.


Sittemmin ollaan jatkettu samoja treenejä ja keksitty uusia kohteita. Terassilla roikkuvat matot ovat olleet yksi siedätyskohde, samoin autot. On seisty postilaatikolla ja syöty herkkuja, kun auto menee ohi. Varsasta on tullut mielestäni vähän rohkeampi, se ei enää saa hervotonta halvausta ihan kaikesta. Se on myös ruvennut tuuppimaan kevyesti kaikkea nenällään - vähän pelottavampia kohteita pikaisesti, tuttuja juttuja jo perusteellisemmin. Sen jälkeen se katsoo minua, jos heruisi jotain. Nyt myös pelkkä sanallinen kehu riittää, herkkuja käytetään vähän vähemmän välillä. Myös yksi suuri harppaus on otettu käytävällä seisoessa: Salama on ollut aina kova kuopimaan. Molemmilla etujaloilla, kovaa ja korkealta. Se tekee sitä kerjätäkseen huomiota ja esimerkiksi harjatessa. Olen ignoorannut ei-toivotun käytöksen kokonaan, eli harjatessa koskeminen/harjaaminen loppuu samantien, kun jalka nousee ja jatkuu heti, kun jalka on maassa. Silloin se saa myös kehuja. Melkoinen pulputus tallista välillä kuuluukin, kun juttelen mukavia sille harjaussession aikana. Kuinka moni tunnustaa kuuluvansa siihen jengiin, joka on siinä kierteessä, että hevonen kuopii koko ajan ja silloin komennetaan?

Mitä sitten tulee eri "lokeroihin" ja ryhmiin, en tiedä mihin itseni sijoitan niissä. Onko se aina välttämätöntä? Pidän taluttaessa joskus ketjua leuan alla, jos siltä tuntuu. Käytän hevosillani kuolaimia, mutta olen kiinnostunut myös kuolaimettomista. Kengitän hevoseni, koska niin olen aina tehnyt. Käytän kypärää, koska se on helppo tapa yrittää edes suojata oma päänsä. Hevoseni ovat lähes aina ulkona, mutta joskus haluan kääriä ne pahimpina myrsky- tai pakkaspäivinä pumpuliin ja ottaa talliin aikaisemmin. Ajan autolla, koska se on välttämättömyys täällä maalla. Syön lihaa, koska se on hyvää. Olen silti kiinnostunut vaihtoehdoista, koska asioita on mukavaa kokeilla ja tutkia. Siispä, jos maailmaa pystyisi katsomaan avoimin silmin, riittääkö se? Joskus se on vaikeaa, mutta onko kukaan koskaan valmis?

16 kommenttia:

  1. Loistava kirjoitus!!! Lisää tämmöisiä!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidetään mietintämyssy avoinna, jos tämä sama aihe vaikka jatkuisi joskus. ;)

      Poista
  2. Samaa mieltä edellisen kanssa, loistava kirjoitus! Olen muutenkin ihan samoja asioita ajatellut, kun olen Taavin takia opetellut ihan uuden tavan toimia eli juurikin positiivisen vahvisteen.
    Kaikkein palkitsevinta on ollut se, että hevonen lähes joka kerta ääneni kuullessaan hörisee innoissaan ja joskus hirnuukin tarhan portilla. Se on aina lähdössä innolla mukaan ja on seurassani täysin rento. :)

    Ja sama juttu siinäkin, että "hyyvä poika", niin menee Taavillakin suu mutrulle ja on niin polleaa että. :D Myös esineisiin koskeminen on tuttua, pihalla Taavi menee päättäväisesti isojen koneiden luokse ja alkaa tökkiä niitä turvallaan makupalan toivossa. Koskettaminen usein vie samalla pelonkin mennessään eli sikäli se on erittän toimiva juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimin itse alkuaikoina niin, miten on aina opetettu. Eli tosiaan tee näin, niin hyvä tulee. Älä kyseenalaista tai riko rutiinia, siitä voi seurata mitä vain vaikeuksia.

      Sittemmin on tullut kokemusta ja kykyä kokeilla omia rajoja itsesuojeluvaiston rajoissa. Huomasin, että herkkujen perässä saa tehtyä ihmeellisiä asioita. Hevosen todellinen pelko on asia erikseen, mutta sekin on voitettavissa lahjoen ajan kanssa. Oli kivaa olla viisaamman opissa edes sen kerran, sai paljon taas uutta ajateltavaa.

      Tuli tuosta viestistäsi mieleen, että olin äsken syöttelemässä Salamaa pihalla ja aiemmin se on saanut slaagin ihan kaikesta - puupinosta tai pressusta tai vastaavasta. Äsken käytiin joka nurkka läpi, varsan ehdoilla ja kehuja sateli heti kun turpa kosketti jotain oma-aloitteisesti. Rennosti käyskenneltiin ympäri pihaa, kun aiemmin oltaisiin menty ketjunaru kirskuen loikkien sinne tänne. Rentous ja luottamus, ihania asioita!

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus! Olet varmaan lukenut myös Tuire Kaimion kirjan Hevosen kanssa? Mielestäni se on mielenkiintoinen aiheeseen liittyvä opus, josta ainakin itse olen saanut hyviä ideoita ja apuja. :)

    Ja tuosta kuopimisesta; Jippu oli myös yhdessä vaiheessa aika kova kuopimaan käytävällä. Ei auttanut komentelu, eikä se, että käännyin varsaan selin ja aloin puuhata muuta jos se kuopi. Sitten kokeilin semmosta metodia, että aina kun varsa alkoi kuopia, painoin etusormen sen kylkeen ja painoin pikkuhiljaa kovempaa. Kun Jippu laittoi jalan maahan irrotin sormen varsan kyljestä samalla hetkellä ja jatkoin harjaamista tai muuta mitä olin tekemässä. Tämä konsti toimi meillä, kuopiminen on vähentynyt selvästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on se kirjahyllyssä, mutta omaan makuun se oli jotenkin sekava silloin, kun yritin sitä viimeksi lukea. En saanut kultaisesta langasta kiinni. Pitää yrittää uusiksi joku kerta.

      Mä olen myös koittanut tota paineen poistoa (siis negatiivinen vahvistaminen), mutta meillä se ei tuottanut tulosta. Salama esimerkiksi rakastaa harjaamista ja rapsuttelua, joten sen lopettaminen on tuonut toivotun lopputuloksen. Tässä näkee, miten erilaisia eri yksilöt ovat ja kaikkea pitää joskus koittaa. :)

      Poista
  4. Ihan loistava kirjoitus! Aiemmin positiivisen vahvistamisen avulla koulutin koiraa, nykyään käytän sitä hevosen kanssa. Eläin on vastaanottavainen ja innokas, ja oppiminen on nopeaa. Mikä parasta, tällä koulutustavalla eläimen luottamussuhde ihmiseen kasvaa, toisin kuin jatkuvalla negatiivisella vahvistamisella. Se antaa ihan mielettömästi kouluttajalle!

    Vanhat hevosten käsittelytavat (vedä turpaan, jos ei se asetu) istuvat tiukasti kiinni hevoskulttuurissamme, onneksi osa ymmärtää myös kyseenalaistaa näitä tapoja. Sun blogia on kiva lukea, kun ajatusmaailmat eläimen käsittelyssä kohtaavat niin hyvin, ja saa lisäinspistä omaan harrastamiseen.

    Terveisin positiivisen vahvistamisen ystävä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Se on ihanaa huomata, kun eläin oppii ja oivaltaa, vähän niin kuin leikin varjolla. Sana leikki antaa helposti väärän kuvan koko toiminnasta, mutta vähän vahingossa oivaltaen syntyvät mielestäni parhaat oppimisjäljet. Usein ihmisen "laitetaan se sitten töihin, jos ei kerran tottele"-rangaistus tulee valovuosia myöhässä, eikä hevonen ikinä tajua, mistä sitä rangaistaan... Toki, jos tilanteessa on oma turvallisuus vaarassa, niin silloin asia on aivan eri. Päälle ei tietenkään saa tulla, potkia ei saa eikä purra.

      Poista
  5. Ablodit täältäkin loistavan kirjoituksen johdosta! :)

    VastaaPoista
  6. Kannattaa lukea Hevosen kanssa! Se on valitettavan sekava, mutta kun jaksaa kahlata niin kyllä se punainen lanka löytyy. Itse en ole mitään maastakäsintyöskentelykursseja käynyt, mutta tuon kirjan ansiosta olen oppinut ratkaisemaan esim.lastausongelmat ja kuvailemasi vesiletkupelon tapaiset tilanteet positiivisessa hengessä ilman tappelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää joskus ottaa taas itseään niskasta kiinni. :)

      Minäkin olen opettanut oman lastausongelmaisen uusiksi, ison herkkukorin, ajan ja pitkien hermojen kanssa. Samoin Ison Valkoisen kanssa ratkaistiin monta ratsastuksellista ongelmaa, lähinnä tosin sopeutumalla hevosen ehtoihin. Aikuista on mielestäni vaikeampi opettaa, kuin varsaa, jotka tosin taas reagoivat paljon herkemmin ja isommin. Hauskinta on kuitenkin se, että aina voi oppia uusia temppuja, niin ihminen kuin hevonenkin. :)

      Poista