keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Tarina siitä, kun teini aloittaa työnteon


Olipa kerran (pilalle) hemmoteltu pieni pullea ruuna, jonka elämä on rajoittunut kohtalon sanelemana pitkälti heinälaarin ääreen satunnaisten talutus- ja muiden puuhasteluhetkien lisäksi. Ruunalle suurin vaatimus on ollut se, että se osaa kulkea siivosti talutettaessa. Siitä sitä saa ajoittain muistutella, mutta viime aikoina käyttäytyminen on ollut ihan hyvää. Muuten kaikki arjen askareet korvakarvojen leikkausta lukuunottamatta sujuvat kivasti, mutta kun vaatimukset lisääntyvät, sanoo esiteinihevonen evvk.

Sen pinkkiin heijastintakkiin pukeutunut omistaja päätti, että tänään on aika oppia työskentelemään vähän ratsun tavoin, jotta ensi kevään ratsastushetket olisivat ehkä suosiollisempia. Pullea ruuna puettiin suitsiin ja pitkiin ohjiin. Selkään olisi voinut laittaa vielä satulan tai silan ohjaslenkeillä, mutta sellaiseen ei vielä tässä kohtaa koettu tarvetta.

Ensin käveltiin pihan ympäri. Se on tuttua, helppoa ja kivaa. Pullea ruuna tietää, että nurmikolle ei rynnätä omistajan yli eikä alitse syömään, siihen saa sitten joskus luvan.

Sitten lisättiin vaativuusastetta. Toinen ohja tuli kaulan yli ja omistaja jäi lavan kohdille pitelemään naruja kuin ohjia ratsain kevyellä tuntumalla. Pullea ruuna päätti jo tässä kohtaa, että evvk. Omistaja on tyhmä, vastuuntunnoton ja eläinrääkkäjä, kun ei suostu kävelemään edellä ja pitämään kaviosta kiinni.

Kuitenkin, parin kiltin pyynnön jälkeen ruuna keksi ottaa askeleen eteenpäin. Seurasi valtavat kehut. Sen jälkeen ruuna keksi rynnätä nurmikolle, josta se ei sitten inahtanutkaan mihinkään suuntaan. Otettiin uusi kierros taluttaen pihan ympäri ja siirryttiin kentälle. Siellä se löi käsijarrun pohjaan. Tiesi kyllä, mitä halutaan, koska avut ovat tuttuja ohjasajoharjoituksista. Talk to my ass, se sanoi ja tarjosi takajalkaa.

Siinä kohtaa omistaja päätti esitellä esiteinihevoselle kohteliaasti yhden uuden vempaimen. Sen värkin nimi on juoksutusraippa. Pullea ruuna ei ole sitä ennen tavannutkaan, juoksutuksen salat se on kätevästi oppinut nimittäin ontumatutkimuksissa. Kolme kertaa eläinlääkärin ympärillä riittää opettamaan näinkin olennaisen taidon, joten mitä sitä turhia kotona enää treenailemaan tuota herkille jaloille huonoa lajia.

Pullea ruuna suuttui, kun raippa viuhahti pari kertaa ihan takajalkojen tuntumaan. Jos se osaisi kiroilla, se sanoisi muutaman ruman sanan. Tyyppi otti ritolat narun päässä (kuten toivottua olikin) ja veti muutaman kierroksen armotonta rodeota pysyen hienosti mahdollisimman kaukana omistajastaan. Ruuna sai hetken kirmailla ja löytää itsestään uusia mooveja, pienin eteenpäinvievin avuin tietenkin. Tässä kohtaa jopa pahamaineinen Tomppa-ruunani kääntyisi haudassaan, jos näkisi, mihin suomipoikakolleegansa pystyy halutessaan.

Hetken päästä sai hidastaa. Syvästi loukkaantuneella ilmeellä se tuli hakemaan rapsutuksia. Sovittiin pelisäännöistä ja lopulta oli aika koittaa alkuperäistä pläänia uudelleen. Ensin rauhoituttiin kentällä kävellen. Esiteini ei meinannut päästä järkytyksestään yli ja yritti vielä tässä vaiheessa loikata pelistä pois. Hetken jutusteltiin mukavia ja ohjat viriteltiin uudelleen ratsuasentoon.

Omistaja tyytyi tällä kertaa siihen, että kaasu toimii. Parivaljakko pyöri kentällä hetken molempiin suuntiin. Pieni kurinpalautukseksikin kuvailtu hetki auttoi kummasti, ruuna reagoi maiskutukseen ja liikkui reipasta käyntiä silti rentona kaula alhaalla eteenpäin. Lopulta jopa pari ympyrää onnistui. Ihan lopuksi tehtiin kierros "ratsain" pihan ympäri, nurmikkokaan ei huutanut luokseen kertaakaan.

Pieni pullea ruuna sai tietenkin paljon kehuja hyvinä hetkinä ja jälkeenkin päin. Tällaista se on, kun elämä koettelee joskus ihan liikaa. Tästä lähin ruuna työskentelee kyseisellä tavalla kerran viikossa, halusi tai ei.

2 kommenttia:

  1. Hih, voi Salama parkaa, kun joutui näin järkyttävään treeniin. Tietäisi vaan mitä joutuu isona tekemään kaurojen eteen :D

    VastaaPoista