tiistai 21. lokakuuta 2014

Duken näkökulma: Pienen ponipojan elämää (osa 5)

OSA 1 - OSA 2 - OSA 3 - OSA 4


Viime syksynä menetin pallini, karvani ja melkein terveytenikin, mutta sitkeällä sisulla puoli vuotta meni hujauksessa ja nyt olen terve kuin pukki. Toistaiseksi olen saanut pitää paksun villani ja muutkin jäljellä olevat ruumiinosat.

Kevät alkoi iloisissa merkeissä, kun vihreiden ruohonkorsien vilkkuessa maankamaralla Salama tuli kuin tulikin takaisin kotiin reissuiltaan. Voi sitä riemua! Sen jälkeen olenkin pitänyt visusti huolen, etten joudu kauas kaveristani. Tulen vaikka läpi seinän, jos siltä tuntuu. Tosin, jos ruokatarjoilu pelaa ja karsinassa on hassuja hajuja, viihdyn kyllä sielläkin.


Siitä puheenollen - tapahtuipa tässä taannoin yksi ihan hullu juttu. Tänne meidän poikamiesboksiin muutti iso ruskea tammaeläin. Erittäin hämmentävää, kun sillä ei ollutkaan pippeliä. Jalkovälissä oli jotain ihan muuta ja voi pojat, me mentiin ihan sekaisin siitä pitkäksi aikaa. Tammaeläin kuitenkin osoitti olevansa sitä mieltä, että kovin lähelle ei ominpäin tulla. On vienyt tovin, että mokoma on iskostunut meidänkin päähän. On saatu vähän kuria ja nuhdetta tänne, kun tuo oma emäntä on joskus vähän napanöyhtä. Kyöniksi se kyllä nyt osoittautui, kun tuollaisen taivaallisen ihanuuden tänne loihti, mutta sitä ei silti saa rakastaa niin paljoa kuin haluaisi.


Tässä taannoin emäntä pakkasi minut ja yhden puolitutun Pygmin koppiin ja ajeltiin pitkä matka toiseen maakuntaan. Emäntä sanoi sitä kisaa laatuponikilpailuksi. Totesin, ettei parempia kinkereitä minulle voisi olla - saa hyppiä, laukkailla ja hengailla, väliajat syöden porilaista ruohonkortta. Suoritin oman osuuteni Junnu Vainion Käyn ahon laitaa-kappaletta vihellellen. Olinkin sit ekojen joukossa palkintojenjaossa, mutta väärästä päästä katsottuna. Emäntä ei oikein arvostanut ylirentoa stailiani. Olisin kuulemma saanut olla vähän kipakampi. Hah, niin se saisi itsekin ajoittain olla: Kuten eilen metsälenkillä, mateli perässäni kuin mikäkin kilpikonna.

Ajohommia olen päässyt tekemään kesän aikana jonkin verran. On menty hiljaa ja kovaa. Yleensä liian hiljaa, emäntä on edelleen kovin nihkeä vauhtien suhteen. Vetoaa ainaa pieneen ikääni. Oma suosikkini on kuitenkin yksi mutkainen metsäpolku, missä voi pujotella puita ja kantoja ristiin rastiin ravissa tai laukassa.


Yksi ehdoton lempparipuuhani on palloleikki. En vain käsitä, miksi niistä palloista tehdään niin heikkoja. Minulla tosin on ihan oma logiikka niihen murhaamiseen: Etsin pallosta sen valkoisen korkin, nyppään sen irti ja katson miten käy. Jos pallo ei tyhjene tarpeeksi nopeasti, revin siitä irti lisää kappaleita. Emäntä repii samaan tahtiin yleensä hiuksia päästään, mutta päivittyypä senkin kampaus joskus sitten. Jäljelle jäävän rievun kanssa on saatu ihan parhaat geimit aikaiseksi: Minä teen kaikkia korkean koulun liikkeitä kaikissa maailman askellajeissa riepu suussa, kun taas Salama ei osaa edes kävellä se suussa kunnolla. Tammaeläin ei ole kiinnostunut meidän poikien hommista, koska se pelkää kavioidensa likaantuvan. Katsoo kyllä vierestä ja hengittää kauhean raskaasti.

Kohta on kuulemma joulu, niin emäntä lupasi. Pitäisi raapustaa joulupukille pari toivetta. Yksi olisi kestävä pallo. Mistäköhän pukki sellaisen loihtisi?

2 kommenttia: