torstai 8. tammikuuta 2015

Mitä hevosenomistaja ei halua kokea

Kaikkea ei aina haluaisi kokea, mutta joskus vaan on pakko. Nämäkin tarinat ovat totta.

TOP3:


1. Takana pitkä näyttelypäivä. 2-vuotias orivarsasi päätti käyttäytyä koko päivän kuin karjain lihasika koskaan. Se muun muassa hyppäsi trailerin etupuomin päälle kaksi kertaa, oli luokkansa viimeinen ja muutenkin kovin hölmö. Kätesi ovat mustelmilla ja pää täynnä yhtä tummia ajatuksia. Päivän päätteeksi hevoset viedään kesälaitumelle. Ihanaa, jokainen saa vähän hengähtää. Paitsi mitä nyt kaksi tuntia myöhemmin tulee puhelu: "Hevoset ovat karanneet".

Salamannopeasti hyppäät autoon ilman päämäärää, nappaat trailerin perään ja luotat vaistoosi. Neljän kilometrin päässä kotoa keskellä maantietä näkyy ensimmäinen paskakasa. Pian näet autojonon, joka on väistänyt tiensivuun. Seuraavana keskellä näkökenttää näkyy aina yhtä Salaman näköinen Läsipää. Sillä hetkellä vielä kaikki neljä jalkaa tukevasti maassa. Silmäterääsi pitelee joku, jolla on ollut auton takakontissa riimunnaru. Pian puskasta hyppää pieni musta lihapullakin.

Jossain kohtaa katsot myös ympärillesi. Oho, ollaan Turun lentokentän kupeessa. Puolen kilometrin päässä on liittymä moottoritielle. Parinsadan metrin päässä taas on junarata ja ympärillä kulkee jokseenkin paljon kuorma-autoja. Poliisit ovat kuulemma matkalla paikalle. Pari kuukautta myöhemmin hevosesi ontuu ja myöhemmin käy ilmi, että molempien takajalkojen hankkarit ovat reagoineet seikkailuun niin, että edessä oli vuoden sairasloma. Hienoa.


2. Saat töihin eräänä lauantaiaamuna klo 9 puhelun ihmiseltä, joka harvemmin soittelee kysyäkseen kuulumisia. "Sun ponisi on täällä meidän pihalla". Niin että mitä?! Ei varmaan ole, justhan se kaksi tuntia sitten söi aamuheiniä kotona... Seuraavaksi kysyt, missä Salama on. Sitä ei kuulemma näy missään.

Töistä karkaaminen tällaisessa force majure-tilanteessakin on mahdotonta. Isäntäkään ei ollut tuolloin kotona. Ystävällinen naapuri talutti ponin kotiin, jossa odotti poninreikäinen lauta-aita. Karkukohdassa oli vain ylälauta paikallaan. Alta olisi mahtunut vaikka norsu, mutta siellä se Salama kiltisti odotti, tosin jokseenkin itselleen tyypillisesti hieman hätääntyneenä. Loppupäivän kaviokkaat viettivätkin tallissa ja allekirjoittanut fiksasi koko illan kestäneessä kaatosateessa sähkön kiertämään niin, että kaikki hevosta pienemmät saavat sydärin aidasta.

Tarina sai vielä sikäli jatkoa, että poni oli purrut toista naapuria olkavarteen tämän ottaessa sitä kiinni. Poni oli siis lähtenyt omatoimisesti kotoa vajaan kilometrin päähän kesälaitumelle, jolta pojat olivat palanneet päivää aikaisemmin kotiin. Pari vuotta myöhemmin kuulin, että ponipoika 1v. oli kävellyt tasan keskellä tietä niin, ettei ollut väistänyt ketään tai mitään. Hienoa.


3. Salama 3vee aloitti viime keväänä ratsu-uraansa. Edessä oli toinen kunnon maastolenkki ratsain pois kotipihasta. Selässä oli Anni ja minulla oli käsihevosena vielä Duke. Kerrottakoon heti alkuun, että Salamaa oli kovin siedätetty autoihin ennen ratsu-uransa alkua. Erityisesti jopa töötin ääneen. Tielle ei menty ratsain ennen kuin se tuntui edes vähän turvalliselta ajatukselta.

Ajateltiin Annin kanssa tehdä eka kypäräkamerajuttu tänne blogiin ja niin tehtiinkin. Oltiin tiellä, puolivälissä vajaan 100 metrin maantiepätkää. Vastaan tuli auto, joka ystävällisesti hidasti ja juuri kun olimme ohittamassa sitä, kuulin takaa voimistuvaa moottorinääntä ja nousevia kierroksia. En ehtinyt edes kunnolla kurkata taakse, kun maanteiden ritari iski takaa kaasuttaen ja kohdalla torvea soittaen. Olin ennen ekan auton ohitusta siirtynyt Duken kanssa Salaman viereen taluttajan rooliin varmuuden vuoksi, kun huomasin jo aiemmin takaa tulevan auton. Ne kun toisinaan saattavat yllättää, vaikka kuinka näytät hevoselle niitä. Mutta siis yhtälailla tuossa olisi voinut olla vaikkapa parivaljakko kärryjen edessä.

Turvaponina ollut Duke pelästyi tätä ehkä eniten. Seuraavaksi sitten minä ja Anni. Salama otti tilanteen yllättävän hyvin keulien vain kevyesti, tosin ei sekään ihan kylmänrauhallisesti askeltanut tämän jälkeen. Mielessä pyöri heti ikuiset traumat ja muut diipadaapat. Että pitikin osua kohdalle.

Kiitos Annin GoPron hitokseen asialliselle HD-kuvalaadulle, otimme suht sivistyneen puhelun tälle ritarille heti tuoreeltaan. Vastaus, asenne ja tietotaito tämän maan tieliikennelaista ja muista vastaavista oli sitä luokkaa, että päädyimme tekemään asiasta rikosilmoituksen. Mitä sille kuuluu, selvinnee myöhemmin.

Jos jotain hyvääkin, nykyään kyseistä tienreunaa ei tarvitse enää ratsain kulkea. Sain luvan käyttää kiertotietä eli hieman hankalampaa, mutta taatusti turvallisempaa reittiä.

Ei kai tässä muuta voi todeta kuin sen, että tekevälle sattuu.

12 kommenttia:

  1. Ihan oikein tehdä rikosilmoitus tuollaisesta! Meilläkin lähetettiin HYVIN äkäistä palautetta juustofirmalle, kun firman rekka paasasi täysiä vauhkoontuneen Speedyn ohitse keskellä kapeaa tietä niin että meinattiin alle jäädä. Firman nimi mieleen ja asiakaspalveluun puhelua. Pari viikkoa myöhemmin kyseinen kuski soitti henkilökohtaisesti ja pahoitteli toimintaansa. Toivottavasti jäi oppi mieleen ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen myös painanut mieleeni pari firman nimeä, joille lähtee seuraavasta huonosta kohtaamisesta aikasta äkäistä postia. Vastaavasti suunnitteilla on myös positiviinen palaute, niitäkin kun onneksi on! Jos ajaa firman autolla, missä on siis tunnistettavat logot, tulisi mielestäni liikennekäyttäytymisen olla priimaa. Aina.

      Salaman autopelko sai alkunsa alunperin sellaisesta tapauksesta, kun meinattiin jäädä pakettiauton alle Salaman ollessa 1-vuotias. Olin taluttamassa sitä ja takaa tuli iso paku aika kovaa. Kuski kirjoitti tekstiviestiä tai ylipäätään räpläsi sitä ja huomasi meidät hilppasen liian myöhään... :( Sen jälkeen Salama pelkäsi koko maantietä, asfalttia, ihan kaikkea siis hetken aikaa. Harmitti aika vietävästi, kun sitä ennen se ei pelännyt mitään.

      PS. Tässä uteliaille videopätkä tuosta kohdasta kolme. Äänet eivät ole kauhean hyvät, mutta saa siitä nyt selvää.

      Poista
  2. Huh mun syke nousi jo näitä lukiessa. Voi vaan kuvitella millaista on ollut elää nämä tilanteet...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisätäänkö vielä suolikierre jouluaattona, trailerin etutilaan jumiin jäänyt heppa (ei oma) ja ja... No joo, ainahan jotain sattuu ja tapahtuu. Nyt koputan puuta, mutta tasan kerran on itseltäni ja hevoselta katkennut yhteinen matka maastossa ja sekin tapahtui niin, että Tomppa karkasi taluttaessa. Pelkään nimittäin sitä, että hevonen pääsee maastossa irti ja karkaa.

      Poista
  3. Hyi kamala :( Hevoset+autot yhdistelmä on aina sellainen että omaa selkäpiitä alkaa karmia. Mikä siinä onkin että monet hevoset menevät teille hyppimään karattuaan :/ Itsesuojeluvaisto ei pelaa. Niinkuin ei myöskään kaiken maailman törttöilijöillä. Eivät ymmärrä että voivat tuolllaisella ajelulla ihan hyvin aiheuttaa hevosen ja/tai ratsastajan kuoleman.

    Itellä karmivin tilanne oli varmaan kun hirvi rikkoi laitumen aidan ja hevoseni oli lähtenyt metsään (kaikki muut kaverit jäivät kiltisti laitumelle) seikkailulle. Etsittiin sitä metsästä kauan kun oletettiin sen olevan jaloillaan ja lopulta sitten se löytyikin ehkä 50 metrin päästä laitumesta suo-alueen ojan pohjalta, jossa se makasi niin syvällä mudassa että selkä ja kaula enää näkyi :( Monta tuntia ja kahta paloautollista palomiehiä myöhemmin hevonen oli vihdoin irrotettu ja jaloillaan, ja ihme kumma ulkoisesti ainoa vamma oli iso vereslihalla oleva kohta lavassa. Pitkä saikku tuli kyllä kun hevosella näkyi verikokeissa että jotkin arvot (en millään muista mitkä) olivat aivan taivaissa, ja siinä kestikin aikansa ennenkuin palautuivat normaaleiksi.

    Muistan hyvin koska olin tuolloin noin 14-vuotias ja olin ollut hevosenomistaja vasta parisen kuukautta. Tuli aika alussa selville tämä miten "ihanaa" hevosen omistaminen välillä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, tuollainen suohon uppoaminen (tai jäihin, ojaan tms.) on varmasti aivan kauhea kokemus. :( Onni onnettomuudessa, että sinun hevosesi pelastui.

      Poista
  4. Viimeksi tänään keskusteltiin aiheesta hevoset + autot samalla tiellä opiskelutovereiden kanssa. Eräs oli sitä mieltä, että miksi niillä hevosilla täytyy mennä tielle. Tuollaisesta itsekkäästä ajattelutavasta olisi tehnyt mieli kaapata tyypin ajokortti ja silputa se atomeiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äläpä.. Ymmärrän vielä jollain tasolla tietämättömyyden, mutta puhdas asennevamma on pahinta mitä tiedän!

      Samalla asennevamma-ajattelutavalla tielle eivät kuulu myöskään kävelijät, lapset, moottoripyörät tai vanhukset. Tielle eivät kuulu myöskään hallitsemattomat hevoset (eli esim. yhdistelmänä kokematon käsittelijä ja kokematon hevonen) tai vastaavat. Mutta toisaalta lakiin on kirjattu oma osansa juuri hevosistakin ja sitä tulisi jokaisen tielläliikkujan noudattaa.

      Huvittaa, kun nämä hevosvihaajat saattavat samaan aikaan puhua ummet ja lammet suvaitsevaisuudesta. Suorastaan sarkastista.

      PS. En itse tunge tuolle maantielle kuin tarkoin harkitusti eli mielellään niin, etten kohtaa yhtäkään menopeliä. Aamut ja päivät ovat usein rauhallisempia. Ehdoin tahdoin en halua häiritä kiireisten autoilijoiden elämää hevosteni kanssa. ;)

      Poista
    2. Näinpä. Ja tämä kyseinen tyyppi siis sanoi: "Miksi ratsastajat pui aina nyrkkiä, vaikka hiljentää tai rullaa kytkin pohjassa ohi?" Olisikohan aika käydä Specsaversilla! Josko se ratsastaja vaikka ihan vaa moikkaa, että kiitos! :D Tai sitten ihan oikeasti tyyppi kaahaa liian lujaa ohi!

      Poista
    3. Heh, meitä on niin moneen junaan. Toisilla ei vaan ole pääteasemaa. ;)

      Poista
  5. Heippa,

    Onko ne kukkahackamoret tulleet perille? Ne kerran palautuivat minulle takaisin, en tiedä miksi, mutta vein ne heti uudestaan postiin.. Tästä on jo kulunut jonkun verran aikaa, niin ajattelin että ovatko tulleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, jopas jotain! Osoite näytti kuoressa olevan ihan oikein. Eli ovat tulleet perille ja paria remmiä vaille jo käytössä! :)

      Poista