Salaman maastokoulu

Salaa olen toivonut, että ikä tuo viisautta. Omalla kohdalla niin ei näytä käyvän, mutta jospa hevoseni olisi eri puusta? 

Joku aika sitten pohdin täällä blogin puolella sitä, onko hevosen pakko maastoilla. Olen edelleen sitä mieltä, että vastauksia on kaksi: On ja ei. On, koska maastoilu on monipuolista ja mukavaa vaihtelua hevoselle, lisäksi kuntoa on helpompi kasvattaa metsäpoluilla samoten. Ei, jos se muuttuu vaaralliseksi, kuten tässä kohtaa meillä vähän kävi. Vaikka en ole mikään himomaastoilija, on Salaman maastoprobleema kummitellut mielessä koko ajan. 

Metsä tai muu lääninvaihdos ei rennossa mielentilassa olevalle Salamalle ole juttu eikä mitään, mutta ne autot ovat, varsinkin kaikki henkilöautoa suuremmat. Sitä harmituksen määrää, minkä koin tuossa keväällä kohdatessamme kuorma-auton vähän epäonnekkaasti, ei voi sanoin kuvailla. Sittemmin Salama säpsyi rekkoja jopa ihan tarhassa jonkin aikaa. Voin kertoa, että se epäonnistumisen viitta painoi paljon. Vaikka puhun tässä kohtaa maasto-ongelmasta, on todellinen ongelma liikenteessä. Ne kuitenkin liittyvät niin vahvasti yhteen, etten erittele niitä sen enempää. 

Ensin säädöt kuntoon aitojen sisäpuolella.

Tämä hevonen ei ole sen tyyppinen, että se kannattaisi viedä kilon paloina paikasta A paikkaan B. Helpommalla pääsee, kun rennon mielialan saa pidettyä yllä. Minulle on ensiarvoisen tärkeää, että hevosella on mukavaa ihmisen kanssa ja täten homma on ennen kaikkea turvallista. On siis olennaista, että rentous on ja pysyy. On taitolaji, että mukavuusaluetta voi tarvittaessa venyttää. Toiminnalle on aina suunnitelma, mitä sitten muutetaan päivän fiiliksen mukaan. Verta nokasta ei ehdoin tahdoin tarvitse kaivaa.

Kiitos pienen ruokintamuutoksen, on Salama nyt triplasti vastaanottavaisempi. Kuppi ei lennä nurin niin helposti kuin aiemmin eikä leija lähde lentoon niin herkästi. Ihme aine tuo magnesium, taidan vähän rakastaa sitä.

Pihalenkillä.

Salama aloitti tässä joku aika sitten maastokoulun. Nuoren hevosen paikka ei ole joka päivä kentällä, eikä varsinkaan nyt, kun se ei liiku kauhean priimasti. Kävellä silti pitää ja sitä on kivempi tehdä siellä, missä se on mielekkäämpää. Koska Salama rakastaa syömistä ja tuore ruoho suorastaan huutaa sitä luokseen, on safka osana sen eskaria. On käyty vähän niin kuin syömässä ruohoa siellä täällä, missä rajat ovat aiemmin paukkuneet.

Tänään homma eteni jopa niin paljon, että Ruuna Reipas siirtyi pelottavan tien yli pikkupellolle syömään kaikessa rauhassa ruohoa - ihmeiden aika ei näköjään ole ohi! Muutama henkilöauto pyyhälsi ohi eikä Salama sanonut niistä mitään. 

Ehkä taikasana olivat Annin verkkarit, mene ja tiedä. Tämänpäiväinen ridaus suoritettiin nimittäin vähän niin kuin extempore. ;)

Takametsässä.

Lisäksi opetin tässä taannoin Salamalle yhden tempun, kuten täältä blogista on joku saattanut huomata: Opetin sen koskettamaan asioita ja esineitä pyynnöstä niin, että kohdetta naputetaan rauhallisesti raipalla. Kun turpa pyynnöstä koskettaa asiaa, saa Salama kehusanan ja heti perään herkun. Tämä on sille mukavaa aivojumppaa ja esimerkiksi pihan mörköjä on kohdattu ihan uusin elkein.

Tämänpäiväinen treeni antoi uskoa sille, että ehkä tämä tästä. Väliin voi mahtua epäonnistumisia ja takapakkeja, mutta niinhän näihin heppahommiin aina. Toivottavasti saamme naapurin luottopollen joku kerta veturiksi, se tekisi todella terää. :)