Olihan tässä vielä muutama päivä aikaa eläinlääkärille, kengittäjälle ja tietty Elinan ja Salaman treeneille!
Toisella poneista on paise kaulassa, joka kaipaa tohtorin huomiota. Mistä lie moinen tullut ja mitä sille tehdään - kerron jos uskallan. Internetissä kun kaikki kakkivat sateenkaarta, tilannekuvia ei sallita ja kukaan ei ylipäätään sairasta, eivät ihmiset eivätkä eläimet. Olen kovin hämmästynyt tästä vääristyneestä tavasta luoda jotain ihmeellistä täydellistä illuusiota netissä. Todellisuus kun on ihan toista, ihan kaikkialla.
Mutta, se todellisuus. Tässä tapauksessa varsin iloinen sellainen.
Elina on ratsastanut Salamaa nyt puolisen vuotta, noin kerran viikossa. Väliin mahtuu pieni kesäloma ja sen ympärille kietoutunut sairasloma, kun Salkun heinäallergia puski läpi ja kiusasi aikansa, kunnes lääkitys tepsi.
Lähtötilanne vappuna 2016 oli se, että kinnerpattia oli hiljattain lääkitty ja liikkeelle sai lähteä pikkuhiljaa. Salama oli alkuun melko nihkeä pohkeelle ja vähän kärtty, kun vaadittiin yhtään mitään. Kotiläksynä lähdettiin maastoon ja kentälle mentiin vain, jos on pakko. Lisänä ohjelmistossa oli ohjasajoa, joka on tälle kaverille loistava liikutusmuoto kuuriluontoisesti. Paras lääke kaikelle oli vain liike.
Pääasia oli, että eteenpäinpyrkimys paranee. Pikkuhiljaa kunto kasvoi ja samaa tahtia myös reippaus. Nyt Salama onkin suorastaan kuuma ratsastaa!
Joku voi käsittää tässä kohtaa kuumuuden kurittomuutena. Okei, voi se olla sitäkin, mutta jos hevonen on aivan pienestä pitäen reagoinut asioihin samalla tavalla tilanteissa X, niin kyllä se ikävä kyllä kuuluu sen persoonaan. Inhoan sanaa reaktiivisuus, mutta ainakin meillä on tehty ihan hommia sen eteen, että Herra Hevonen pysyy tolkuissaan myös tiukoissa paikoissa. Eli se pysyy rentona vaikka taivas tippuisi niskaan, jännittynyt otus kun ei opi. Silti voi elämä joskus yllättää, nämä kun ovat ihan eläviä olentoja. Silloin kaunis ajatus rennosta hevosesta voi olla kaunis haave vain. Niin on ollut nyt ja niin on ollut jo aikojen alusta alkaen. Terkuin luen parhaillaan mielenkiintoista kirjaa eläinlääkärin työstä Suomen sodissa!
Luonteeltaan Salkku on herkkä ja vilkas, joka ei kestä liikaa toistoja eli se turhautuu nopeasti. Silloin sitä harmittaa ja jokin pää voi lentää. Samalla se on vähän arka, eli tarvitsee paljon tukea ratsastajaltaan esimerkiksi maastossa. Virheitä Salama ei siedä, ei itseltään eikä muilta. Vastaavasti voin kertoa poneistani, jotka ovat luonteeltaan lähes täydellisiä vastakohtia - ne ovat ympäripyöreästi sanottuna kiltimpiä kuin keppihevoset.
Puolen vuoden aikana kehitystä on tapahtunut ihan huimasti. Ratsain Salkku kantaa itsensä nätisti jo paikoin ja pikkuhiljaa laukkakin sisältää vaihteita, eikä vain mahdollisuutta mennä lujaa. Pohkeelle se on koko ajan parempi. Siirtymisissä on päästy siihen vaiheeseen, että niitä voidaan hienosäätää. Yleisesti ottaen se yrittää kovin miellyttää ratsastajaansa, mutta välillä keskittyminen herpaantuu. Ihan luonnollista joskus sekin. Elinan kanssa Salamalla on kivaa ja se on pääasia.
Salama saa jatkaa edistymistään omalla käyrällään hitaasti, mutta varmasti. Katsotaan, mitä jännää sitä ensi vuonna keksitään! :)