Jokainen nuoria poneja näyttelyissä esittänyt varmasti tietää, miten vaikeaa on saada ponista tai hevosesta esiin ne parhaat ominaisuudet. Toinen ongelmallinen juttu on ravin esittäminen: Suomessa tunnutaan pelkäävän sitä, että joukkoon tulee askel tai kaksi laukkaa. Sen seurauksena sitten hiivitään ja ponit lompsivat madellen pahimmillaan esittäjän takana tai muuten vain epäedustavina. Oma osansa on toki se, ettei nuorisosta koskaan tiedä: Tänään ne toimivat näin ja huomenna noin, vieraissa paikoissa kaikki kun on mahdollista.
Holtsuturneella kiinnitin paljon huomiota esittäjien tapoihin näyttää poneja. Vaikka koko systeemi on täysin erilainen Suomeen verrattuna, tarttui matkasta mukaan paljon kokeilemisen arvoisia vinkkejä.
Hollannissa jokaisella ponilla on lähes aina kaksi esittäjää, jotka nimesin omatoimisesti ohjaksi ja toisen pohkeeksi - siis ratiksi ja kaasuksi. Kahden päivän aikana näimme itseasiassa vain yhden jo seniori-ikään ehtineen ponin, jonka lähes yhtä sympaattinen vanha omistajasetä esitti ilman apuja. Vanhat kehäketut eivät apureita kaivanneet, vaan poni vei ja mies vikisi.
Oripäivien luokat alkoivat aina niin, että orit tulivat ryhmässä kehään ja kävelivät pehmeällä sekä kovalla alustalla jonossa tuomariston samalla tarkkaillessa niitä. Taluttaja piti tuntumaa ja avustaja säilytti käynnin tahdin paineistamalla joko takaa tai hidastamalla edestä - kaikista viritetyimmät pelit kaipasivat tässä kohtaa niin paljon jarrua, että avustajan oli käveltävä ihan ponin edessä.
Alkukatsauksen jälkeen jokainen poni yksilöarvosteltiin. Rakennearvostelu ei kolmelta tuomarilta vienyt kauaa, mikä oli ihan mukava juttu nuorten orien, taustajoukkojen ja myös yleisön mielestä. Rakennearvostelun aikana ponia harvemmin seisotettiin tatin lailla, vaan sen pyrittiin todella venyttämään ylälinjaa. Siispä se saattoi ottaa askeleen tai kaksi suuntaan X. Lisäksi hollantilaisilla on sellainen tapa, että harja kammataan mahdollisimman taakse, pitkälle selkään jotta se korostaisi ylälinjaa entisestään. Siispä taluttajalla oli lähes jatkuvasti harja kädessä: Kun ponia seisotettiin, kampasivat esittäjämiehet välillä kilvan harjaa tuomaristonkin edessä. Jokaisella esittäjällä oli siis takataskussa hiusharjan näköinen harja. Ja kyllä, mekin ostimme sellaiset!
Avustajalla oli merkittävä rooli myös tässä kohdassa. Siinä missä riimuihminen piti ponia sinänsä joten kuten paikallaan, käytti avustaja luovuutta, jotta poni pysyy tarkkaavaisena ja ryhdikkäänä. Usein tähän riittivät pitkän piiskan tai rämisevän peltirasian heiluttelu.
Käyntiliikkeet katsottiin vain kovalla alustalla edestä ja takaa. Jos ponin käynti meinasi käydä kiireiseksi tai passahtavaksi, avustaja koitti hidastaa tahtia parhaansa mukaan joko pitämällä piiskaa nenän edessä tai kävelemällä ihan ponin turvan edessä. Tuomareita kohti tullessa tämä toki ei ollut mahdollista, vaan silloin pyrittiin saamaan poni maltilliseksi muilla keinoin. Monet jo tiesivät, että käyntisuoran jälkeen saa ravata täysillä, joten sitä osuutta lähestyssä kierrokset nousivat entisestään.
Yksi asia, mikä kiinnitti huomioni, oli ponien kaula. Suomessa tuntuu olevan elintärkeää, että kaula on tikkusuora käyntiä esittäessä. Hollannissa näin hyvin harvan ponin kävelevän rehellisesti kaula suorana - liekö syynä sitten se, että orheilla oli pikkasen kierrokset päällä, mene ja tiedä.
Raviliikkeet olivatkin sitten se, missä ori erottui edukseen, jos ryhmä muuten tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Poneilla oli käytössään melkein koko maneesin ratsastusala ja ne saivat esittää 1,5 kierrosta ravia niin, että ne lopulta poistuivat areenalta seuraavan ponin astellessa kehään. Poneista huomasi hyvin, että tämä oli osuus, jota oli eniten monen kohdalla harjoiteltu. Ne todella tuntuivat tietävän, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ravin esittäminen maasta käsin on ehkä vaikeinta, minkä ponin esityspuuhista tiedän ja se on näkynyt myös omien ponien kanssa kulkiessa. Milloin ne ovat ravanneet liian hiljaa tai milloin askel ei ole vain venynyt, vaikka haitaria ponilta löytyisikin. Vähän sama kuin ratsastaessa: Polle kyllä menisi, mutta mikä on, kun kuski selässä vain jarruttaa?
Pääasiassa ponit ravasivat tiukalla tuntumalla päät pystyssä eli ne pidettiin ryhdikkäinä. Harva juoksutti poniaan pitkällä narulla, toki niitäkin mahtui joukkoon muutama. Huomasin monen esittäjän tahdittavan ravia jaloillaan: Siis nostelevan polviaan samalla tavalla kuin juoksukoulussa joskus 90-luvulla! Itseasiassa kun katsoo laitumella kirmaavia hevosiakin, ne usein ravaavat tai laukkaavat laumanjohtajan kanssa samaan tahtiin. Hassu mielleyhtymä, joka piti lähteä oivaltamaan Hollantiin asti.
Kun ponin vieressä kulkeva esittäjä sai tahtinsa sopivaksi, lennätti avustaja leijaa. Siis paineisti keskeltä tai takaa niin, että ponista löytyisi vielä se ylimääräinen pruuvi lisää. Jos hommaa vertaisi ratsastukseen, piti toinen tässä kohtaa ohjia käsissään ja toinen ratsasti pohkeella kohti ohjaa. Joillain oli pieni peltinen rasia mukana, jonka sisällä oli esimerkiksi kiviä. Ponit olivat opetettu reagoimaan tuohon ääneen niin, että nyt mennään. Ja jokunen kerta mentiinkin: Milloin poni innostui niin, että taklasi esittäjänsä ja karautti karkuun tai sitten muuten vain ne veivät esittäjäänsä kuin märkää rättiä. Jos poni oli erityisen wow, taputti yleisö lisää tahtia. Kukaan ei todellakaan istunut yleisössä kuolemanvakavana! Eivät edes ne kolme suomalaista turistia. ;) Jos sekaan mahtui jokunen laukka-askel, se ei todellakaan ollut maailmanloppu - päinvastoin, ravi jatkui siitä usein paremmin kuin aiemmin.
Tässä video yhdestä orista, joka esitti varsin mallikelpoisen suorituksen:
Upean show'n viimeistelivät toki pienet yksityiskohdat: Esittäjät olivat pukeutuneet pääasiassa kokovalkoiseen ja valtaosa oreista esitettiin pelkällä riimulla. Hyvin harvalla orilla oli kuolaimet suussaan, mutta jos sellaisia oli jostain syystä päädytty käyttämään, olivat ne siististi riimussa kiinni pienillä klipsuilla tai remmeillä. Riimut olivat pääasiassa valkoisia nahkariimuja, koska se korostaa päätä kauniilla tavalla. Hollantilaisten ponien yksi vahvuus ovatkin nuo kauniit päät! Talutusnaruna monet pitivät lyhyttä siroa puuvillanarua ketjun kera. Lisäksi jokainen poni oli huolella valmisteltu ja esitetty. Yhteispeli esittäjän ja avustajan kanssa oli myös toimittava saumattomasti, koska minuutteja tuomareiden edessä ei ollut tuhlattavaksi asti.
Teimme myös mielenkiintoisen havainnon: Lähes kaikki yli 2-vuotiaat olivat kengässä, niin minit kuin siitä isommat ponit. Se näyttää vaikuttavan heti liikkeisiin positiivisella tavalla.
Reissu oli siis vallan opettavainen! Ponihommat saivat vähän perspektiiviä ja uusia ajatuksia. Joskus on hyvä nähdä maailmaa muualtakin kuin tuttujen ja turvallisten kotikulmien ääreltä.
Kaikki tämän postauksen kuvat:
Raisa
