Kyllähän se syö miestä (ja naista), kun polle on vaiva toisensa jälkeen aina vain telakalla. Siinä samassa polle kerää päähänsä paljon lisäkierroksia toipilasajan sivutuotteena. Näin hevosharrastuksen luonne muuttuu väkisin vähän erilaiseksi. On oltava todella varovainen. Varovainen siksi, ettei tulisi mitään uutta ja siksi, ettei mitään nyt vain kävisi. Jokainen vähän asiaan vihkiytynyt tietää, että rentous on se, mihin ja millä tähän pyritään ja siitä lähdetään, mutta joskus kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.
Olen kohdannut pelon monesti vuosien varrella ja tuijottanut sitä suoraan silmiin. Sinänsä pelko on ihan terveellistä kohtuullisina annoksina. Sitä ei saa päästää isännäksi, vaan sen on pysyttävä rengin paikalla. Vuosia kamppailin yhden hevosen kanssa. Pääasiassa menestyksekkäästi, mutta se jätti kyllä jälkensä moneen asiaan. Hevostelusta tuli selviytymistä. Arki oli selviytymistarinaa: Älä tipu, älä loukkaa itseäsi tai muita, pysy hengissä. En ensin tiedostanut sitä, kunnes kerran tulin vapisevin jaloin alas ratsuni selästä hyvin menneen ratsastuksen jälkeen. Silloin tajusin sen, että tässä on jotain outoa.
Aika pian sen jälkeen löysin oman tapani selättää pelkotilat. Itselläni pieni tauko tekee hyvää - pelko tavallaan nollaantuu. Saan myös itseluottamusta siitä, kun joku toinen on mukana. On myös hyödyllistä nähdä, miten oma hevonen toimii ratsain tai ajaen muiden kanssa. Alitajunta kun helposti päättää, että tässä on jokin ongelma ja hevonen aistii sen. Mielikuvaharjoitukset ovat hyödyllisiä, ne vaikuttavat omaan toimintaan paljon. Omaa hengitystä pitää tarkkailla. Lisäksi on vain mentävä ja tehtävä, ei saa jäykistyä. Järki pitäisi silti pitää mukana, tyhmänrohkea ei saa olla.
Viime aikoina Salaman kanssa sama pelko on kolkutellut olan takaa, kun hevonen on nätisti sanottuna ollut toisinaan vähän tuhma. Lisäksi sillä on paljon ulottuvuuksia ja hyvin kevyt perä eikä se pelkää kertoa, jos joku asia ei miellytä. Pollen ulkomuoto on pettänyt jo monesti.
Eilen ja tänään erityisesti kiinnitin asiaan huomiota. Miten minä käyttäydyn, kun tulee rodeokohtaus? Kumpaa minä kehun, kun siihen on aihetta? Miksi jännitän? Miten toimin, kun yllättävä tilanne tulee? Usein, kun tapahtuu jotain yllättävää, ihmiset jakautuvat kahtia. Toiset lamaantuvat täysin ja toiset toimivat. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja pidän sitä toisinaan ihan hyvänä asiana.
Eilen Salama oli ratsain aika ärsyttävä. En ole nyt tarkoituksella mennyt yksin sillä lainkaan, vaan olen tilannut paikalle aina henkisen tuen. Se kyttäsi kaikkea jo kentällä, katseli tielle, jopa hyvin kaukana olevat kottikärryt veivät huomion. Kun se oli vähän parempi ja kuuliaisempi, lähdin kävelyttämään sitä pihalle. Siellä möröt vasta hyökkivätkin joka puskan takaa. Päätin, että suunta on eteen, vaikka mikä olio kävisi kimppuun. Lauleskelin ja juttelin mukavia, koitin pitää ajatukset muualla. Pari kierrosta meni erilaisia laukka-askelia ja sivuloikkia esitellen, aina samoissa kohdissa. Se on petollista, koska tiedän itse jo ne kohdat kovin hyvin. Kävelysessio lopetettiin kuitenkin vasta sitten, kun polle rentoutui edes vähän. Tosin tein sen mokan, että laitoin Salaman jäähdyttelemään jalkojaan väärään karsinaan - Salaman maailma meni uudelleen aivan palasiksi kaiken ollessa "väärin päin" vesi- ja ruokakuppeja myöten. Herkkis.
En halunnut viedä hermostunutta hevosta tarhaan, vaan harjailin ja rapsuttelin sitä perusteellisesti aikani käytävällä. Lopulta ruunakin malttoi relata ja nauttia rapsuista. Tuli hyvä fiilis.
Ohjasajo on sinänsä helppo nakki, kunhan vaan saa pidettyä pitkät ohjat sotkeutumattomina käsissä, tuntuman hyvänä, pollen oikeassa reunassa ja halutussa askellajissa. On mukavaa, että tilanne X:iä harjoiteltiin viime kevään koulutusjaksolla paljon: Jos sinulla ei olisi hajuakaan, mistä piuhasta vetää pollen lähtiessä rodeoimaan, olisi lopputulos varmasti aika katastrofi. Sinänsä siis pienet pukkilaukat eivät pelota, koska ohjissa on pituutta. Täytyy vain saada pidettyä tilaa ympärillä. Siksi ei ollutkaan erityisen hauskaa, että Salama otti tänään maksimaaliset lähtöyrityiset ahtaassa paikassa alamäkeen grillikatoksen kohdalla. Pukitti niin, että takakaviot varmasti piirsivät salamakuvion parin metrin korkeuteen. Jääviileästi vedin sen suoraksi ja jatkoin matkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavalla kierroksella grillikatos oli ihan okei.
Tänään ruuna rentoutui ihan rehellisesti jo hommien äärellä. Koin siis pientä ylpeyttä, kun sain pidettyä itseni kasassa ja pään viileänä. Samaa fiilis eilen, mutta pikkasen myöhemmin.
Salama ja Iiris syksyllä 2014. |
Mitä tulee taas toipilasajan toiseen puoleen - olen edelleen kovin optimistinen paranemisen suhteen. Näin on näköjään tähtiin kirjoitettu, joten ei auta muu kuin odottaa jälleen parempia päiviä. On niillä hajonneilla hankositeillä voitettu ravikuninkuuksiakin. Aikaa se toki vaatii. Moni ei käsitä sitä, että vammoja voi tulla mille hevoselle tahansa ja milloin tahansa, vaikka kuinka oppikirjamaisesti toimisi. Olen saanut paljon neuvoja, tukea ja fiksuja viestejä, kiitos niistä. Jos haluat jakaa tuskasi, niin kommentoi toki alle tai laita sähköpostia m4rtzu@gmail.com. En pure. :)
PS. Hyvää viikonloppua!
(unohtakaa mainososuus lopusta ;))